Virtuaalista hevonp*skaa Los Angeles Timesissa

- Vili Lehdonvirta

Virtuaalikuluttajuus on sikäli kiitollinen tutkimusaihe, että muutkin kuin tutkijat pitävät sitä aika metkana juttuna. Näin ollen mediakin kiinnostuu aiheesta aika-ajoin, vaikkei mitään uusia mullistavia tutkimustuloksia olisi julkaistukaan. Yleensä en kehtaa pitää jutuista meteliä, mutta tällä kertaa haluaisin tuoda esille Los Angeles Timesin Alex Phamin tekemän hyvän yhteenvedon virtuaaliesineiden arvon perusteista: The real value of virtual dung and other online items. Markkinan kokoa koskevia lukuja kokosi kylläkin enemmän kollegani Tuukka Lehtiniemi kuin minä.

Kimmokkeena tämänkertaiselle haastattelulle oli se, että liityin Live Gamer -nimisen yhdysvaltalaisen virtuaalihyödykkeiden markkinapaikan advisory boardiin. Toisin kuin tähänastiset markkinapaikat, Live Gamer toimii yhteistyössä pelien julkaisijoiden kanssa ja pitää huolen siitä, että kaupankäynti ei pilaa pelikokemusta.

Paperiversiossa ilmestyy kai vähän erilainen juttu, kertokaa toki jos joku sattuu lukemaan sitä.

Julkaistu 16:42  /  Kommentoi

Digisisäkkö Aris: tirkistelyn kohteesta virtuaaliagentiksi?

- Vili Lehdonvirta

Geisha Tokyo Entertainment -niminen firma on tuomassa myyntiin lisätyn todellisuuden teknologiaan perustuvan viihdesovelluksen nimeltä Cyberfiguuri Aris (Dennou figyua Arisu). Tuote julkistetaan tänään alkavilla Wireless Japan -messuilla.

Konsepti on yksinkertainen: ohjelma lisää tavallisen webikameran näkymään pienoiskokoisen hahmon, jota käyttäjä voi manipuloida tikulla, jonka päässä on ohjelman tunnistama matriisikuvio. Näin syntyy jonkinasteinen illuusio siitä, että hahmo olisi samassa tilassa käyttäjän kanssa. Myös hahmon asettelemiseen käytetään palikkaa, jossa on matriisikuvio. Lisätyn todellisuuden teknologiaa on aiemmin nähty viihdekäytössä Playstation 3:n Eye of Judgment-pelissä.

Cyberfiguuri Ariksessa sekä tuotteen nimi että anime-tyylinen sisäkköhahmo viittaavat japanin animeharrastajien figuurikulttuuriin. Anime- manga- ja pelihahmoista valmistetaan yksityiskohtaisia muovisia figuureja, joita fanit ostavat, vaihtavat ja myyvät eteenpäin muun muassa Tokion Akihabarassa. Naispuolisten hahmojen kohdalla merkittävä osa figuurien viehätyksestä perustuu seksikkäisiin asuihin ja vihjaileviin asentoihin. Ulkoapäin varsin viattoman näköiset mallit saattavat kätkeä helmoihinsa riettaita tirkistelymahdollisuuksia. Melko äijämäisiä nukkeja siis, eivätkä niitä ihan lapsukaiset ostelekaan.

Cybersisäkkö Aris pyrkii yhdistämään figuurien käsinkosketeltavaan fyysisyyteen pelihahmojen vuorovaikutteisuutta: hahmo puhuu, liikkuu ja reagoi “isännän” eleisiin. Jos kumpiakin aineksia on riittävästi, niin kyseessä on varmasti kaupallinen jättipotti Japanissa. Pelkästään tietokoneen ruudulta tiirattuna Aris voi kuitenkin jäädä turhan virtuaaliseksi. Jo nyt AR-sovelluksissa käytetään yhä useammin kamerakännykkää “taikaikkunana”, jonka läpi käyttäjä voi tähytä lisätyn todellisuuden maailmaan kulmasta kuin kulmasta.

Osallistuin kesäkuussa Persuasive 2008-konferenssiin (jota ei pidä sotkea Pervasive 2008-konferenssiin, johon osallistuin toukokuussa ja jossa tutustuin Pervilään). Sieltä jäi erityisesti mieleen Eindhovenin teknillisen yliopiston Jaap Hamin ja Cees Middenin posteri, joka käsitteli “virtuaaliagenttien” käyttöä ihmisten suostuttelemisessa. Ham ja Midden ovat kumpikin sosiaalipsykologeja, ja he tutkivat sitä, miten tietokoneen ruudulla pällistelevät täysin keksityt hahmot voivat saada meissä aikaan samanlaisia sosiaalipsykologisia efektejä kuin oikeiden ihmisten läsnäolo, esimerkiksi ryhmäpainetta ja sosiaalista helpontumista. Posterin kuvaamassa koeasetelmassa digitaalinen kissahahmo antoi äkäistä palautetta niille, jotka tuhlasivat vettä ja energiaa pyykkikoneen käytössä.

Tuntuu, että kyseessä on suorastaan uusi sosiaalipsykologian osa-alue, ihmisten ja simulaatioiden välinen sosiaalipsykologia. Siinä missä meidän EcoIsland-järjestelmämme yrittää hyödyntää sosiaalipsykologisia efektejä tuomalla muita ihmisiä avatarien kautta virtuaalisesti läsnäoleviksi käyttötilanteeseen, Hamin ja Middenin kaltaiset järjestelmät kykenevät samankaltaisiin asioihin pelkillä vuorovaikutteisilla nukeilla. Kenties parin vuoden päästä jokaisen otakun olkapäällä istuu pieni virtuaalisisäkkö sisarellisesti neuvomassa.

Palaan syyskuun lopussa Tokioon. Kenties siinä vaiheessa kirjoitustahtikin nousee taas tasolle 1-2 juttua kuukaudessa. Tämä on Tokion piirin 38. artikkeli, ja tajuan nyt, että blogi on ollut olemassa yli kaksi vuotta. Niin se aika rientää. これからもよろしくお願い致します。

Julkaistu 01:28  /  1 vastaus

Miksi Australiassa valokuvataan?

- Vili Lehdonvirta

Saavuin maanantaina Tokiosta Sydneyyn osallistuakseni Pervasive 2008 -konferenssiin. Kyseessä on yksi ubiikin tietojenkäsittelyn kolmesta merkittävästä konferenssista.

Oma vaatimaton kontribuutioni oli osallistua työpajaan, jossa pohdittiin miten ns. pervasiivisilla persuasiivisilla teknologioilla voitaisiin edesauttaa ympäristönsuojelua. Jos joku osaa kääntää tuon kunnon suomeksi niin hyvä, mutta kyse on siis sulautetusta tekniikasta, jolla pyritään vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja käyttäytymiseen.

Kuulostaa huolestuttavalta, mutta käytännössä järjestelmät ovat aika harmittomia. Itse esittelin EcoIsland -nimistä prototyyppiä, jonka kehittelin yhdessä wasedalaisten opiskelijoiden kanssa (eli minä ideoin ja he tekivät kaiken työn). Kyseessä on perhekohtanen päästökauppajärjestelmä, joka sisältää pienimuotoisen virtuaalitalouden (yhteys väitöstutkimukseeni). Inspiraationa olivat brittiläiset craggerit: ihmiset, jotka vapaaehtoisesti asettavat rajan omille hiilidioksiidipäästöilleen, seuraavat päästöjen syntymistä käsin ja käyvät yli jääneillä “päästöoikeuksilla” keskenään kauppaa.

Esitysten jälkeen kävin japanilaisen yliopistoväen kanssa illallistamassa Darling Harbourissa. Professori Tokuda ja hänen oppilaansa ovat vähän innostuneet järjestelmäkameroista, joten salamat välkkyivät tiuhaan. Yksi vaihtovuotenaan länsimaalaistunut japanilaisopiskelija kiusaantui tästä ja pyyteli minulta anteeksi. Tuskin meitä muutenkaan olisi natiiveiksi luultu, joten en minä tuosta hirveästi murehtinut.

Kysyin joskus ohjaajaltani Terhi-Anna Wilskalta, miksi ihmiset ottavat niin paljon valokuvia ja tallentavat niitä albumeihin. Hänen vastauksensa oli, että ihmiset yrittävät näin todistaa itselleen eläneensä.

Eilen opin, että joillekin tämä on hyvinkin konkreettinen tarve. Aivovaurion tai Alzheimerin taudin takia muistinsa menettäneet käyttävät valokuvia apuna muistojen mieleenpalauttamisessa. Microsoft Research Cambridgen tutkijat esittelivät SenseCam-nimistä vehjettä, joka näpsii automaattisesti kuvia kantajansa ympäristöstä. Käyttäjätesteissä oli ilmennyt, että päällepäin katsottuna yllättävän banaali kuva voi olla paras muistin virkistäjä.

To use an example from ongoing clinical work in which a subject was taken to the cinema, it was surprising that images such as the cinema entrance cued recall less powerfully than a picture of the car park where a particular building happened to be in view, and a picture of a ticket machine in the cinema, since the building and ticket machine were particularly noticed by the subject at the time. (Compass-Based Automatic Picture Taking using SenseCam)

Itsekin otan mieluummin kuvia parkkipaikoista kuin nähtävyyksistä. Sydneyn oopperatalo löytyy Flickristä jo niin moneen tuhanteen kertaan kuvattuna, että minun on vaikea tuoda aiheeseen enää mitään lisäarvoa. Keskityn ennemmin aistimiseen. Näin ainakin jos valokuvaamisen tavoitteena on pelkästään näkymän taltioiminen.

Uuden teknologian myötä myös valokuvaamisen ympärille on syntynyt uusia sosiaalisia käytäntöjä. HIIT-kolleegani Risto Sarvas ja hänen Self-Made Media -ryhmänsä julkaisivat vastikään paperin, jossa ruoditaan mm. nykyaikaisen näppäilyvalokuvaamisen sosiaalisia funktioita laajan aineiston pohjalta. Digi- ja kännykkäkuvien näpsiminen on paitsi viestintää ja muistojen tallentamista, yhä useammin myös peliä tai leikittelyä. Valokuvaajan roolin omaksuminen on myös suosittu menettelytapa uusissa sosiaalisissa tilanteissa, joissa henkilö ei vielä tunne vallitsevia käyttäytymiskoodeja ja kokee olonsa mahdollisesti epävarmaksi. Valokuvaaja jätetään rauhaan ja hänellä on jonkinlainen hyväksyttävä syy tarkkailla muita.

Tokudan ja kumppanien valokuvausharrastuksessa ei kuitenkaan taida olla kyse roolin omaksumisesta tai edes näkymien dokumentoimisesta, vaan eräänlaisesta statuspelistä eli hifistelyn alalajista. Heidän kameroillaan pystyy taltioimaan vaikka kengurunhypyn kuunvalossa, ja pelkät linssit maksavat enemmän kuin apulaisprofessorin kuukausipalkka. Putkia on näin ollen tärkeää päästä ulkoiluttamaan välillä.

Julkaistu 08:24  /  Kommentoi

Oman kylän poikien kanssa ravintolassa

- Vili Lehdonvirta

Digitoday kertoi jokin aika sitten, että Ideaparkin Coyote-ravintolassa asiakkaat voivat tilata ja maksaa ateriansa pöydässä olevalla kosketusnäytöllä. Tarkoitus on, että konsepti kypsyy myöhemmin uudeksi ravintolatyypiksi, jossa kaikki tilaukset ja maksut toimivat itsepalveluperiaatteella.

Pari artikkelin kommentoijaa ovat huolissaan siitä, mihin tällainen kehitys lopulta johtaa. “Ihmissuhdetaidot ja käytöstavat alkavat jo muutenkin olla retuperällä,” itsepalvelua ja koneita lisäämällä tilanne vain pahenee, pelkää nimimerkki Ei hyvä.

Tokion ravintolaskenessä koneet ovat hoitaneet asiakaspalvelutehtäviä jo pidemmän aikaa, eikä trendi näytä hiipumisen merkkejä. Onko sosiaalisuus vaarassa? Korvaantuvatko ihmisten väliset kohtaamiset käyttöliittymillä ja transaktioilla? Kuukausi sitten kirjoitin simuloidusta naisäänestä, eikä se ole ainoa naisen osa, joka Japanissa on syntetisoitu.

Ravintoloita on tietysti paljon erilaisia. Ramen-, soba- ja donburiannoksia tarjoilevissa pikaruokapaikoissa sisäänkäynnin vierestä löytyy usein automaatti, josta voi ostaa ruokia ja juomia vastaavat liput. Liput ojennetaan tiskin yli henkilökunnalle, joka tarjoilee tilatun aterian tiskille tai pöytään. Kun kyseessä on pikaruokapaikka, on helppo ymmärtää, että toimintaa pyritään tällä tavalla tehostamaan vuorovaikutuksen kustannuksellakin.

Tehokkuutta tavoitellaan myös kaiten-zushi- eli liukuhihnasushiravintoloissa. Osakassa on näköjään ollut jo useamman vuoden paikka, jossa tilaaminen tapahtuu kosketusnäytöltä ja annos saapuu pöytään liukuhihnalla. Laskutus perustuu tyhjien lautasten tyypin ja lukumäärän tunnistamiseen.

Myös izakaya-tyyppisissä “japanilaisissa baareissa”, joihin mennään päivän päätteeksi työporukalla, on alkanut näkyä pöydissä kosketusnäyttöjä. Näytöltä voi paitsi tilata, joskus myös tutustua annosten valmistusaineisiin, paikan historiaan tai muihin taustatietoihin. Kokemuksesta tiedän, että kevyessä marinadissa olevan kymmenen hengen remmin tilausten koordinoiminen on huomattavasti helpompaa sähköisesti kuin tarjoilija-paran kautta.

Yllättävää onkin ehkä se, että nyt myös ns. paremmissa paikoissa on alkanut näkyä kosketusnäyttöjä. Siis paikoissa, jotka perinteisesti kilpailevat asiakaspalvelulla ja tunnelmalla. Onko tämä nyt viimeistään merkki siitä, että ihmisten välinen vuorovaikutus on joutumassa kriisiin, kuten nimimerkki Ei hyvä pelkää?

Ennen teollistumista ja sitä seurannutta kaupungistumista tavalliset ihmiset elivät koko elämänsä ympäristössä, jossa jokainen vastaantulija oli vähintään nimeltä tuttu. Vasta kaupungistumisen myötä päädyimme tähän hassuun tilanteeseen, jossa joka päivä kadulla tulee vastaan satoja täysin tuntemattomia ihmisiä.

Jotta nämä täysin tuntemattomat ihmiset eivät astuisi toistensa varpaille, on syntynyt suuri joukko käyttäytymissääntöjä, kuten että kuuluu olla hiljaa ja katsoa pois kun kävellään ohitse. Myös ravintolassa ruokaa ja juomaa ostettaessa pelin henki on se, että osapuolet noudattavat tiettyjä ennalta sovittuja protokollia. Tällä tavalla ihmiset, jotka eivät tiedä toistensa taustoista mitään, voivat hetken ajan toimia yhteistyössä.

Japanissa nämä protokollat ovat erityisen pitkälle vietyjä ja monimutkaisia, ja niistä pidetään hyvin tiukasti kiinni. Ihmekös tuo, kun Tokiossakin asuu 20 miljoonaa ihmistä meren ja vuoren välisessä pienessä raossa. Mutta lopputulos on se, että ravintoloissa tarjoiluhenkilökunnan toiminta on ystävällisyydestä ja palveluhenkisyydestä huolimatta hiukan kaavamaista, joidenkin mielestä jopa robottimaista. Kyse on ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, mutta on mahdollista väittää, ettei kovin merkityksellisestä sellaisesta.

Kenties voisi ajatella, että asiakaspalvelun korvaaminen koneilla ei uhkaa sosiaalisuutta, vaan päin vastoin. Vapauttamalla meitä kaavamaisesta vuorovaikutuksesta tuntemattomien ihmisten kanssa se sallii meidän keskittyä paremmin niihin ihmissuhteisiin, joista todella välitämme.

Eräänä tammikuun iltana Uenon kaupunginosassa illallistin paikallisen ystävättäreni kanssa huoneessa, johon mahtui vain kaksi ihmistä, kosketusnäyttö ja ikkuna. Ikkunasta näkyivät temppelin uudenvuodenlyhdyt. Tuntui, ettei talossa olisi koneiden lisäksi muita ihmisiä ollutkaan. Uskotte kun sanon, että ei siinä olisi muita ihmisiä kaivattukaan.

Verkon avulla olen jatkanut yhteyden pitämistä Japanissa asuviin ystäviini Suomestakin. Toisaalta olen myös käytännössä välttänyt kohtaamisia tuntemattomien kanssa ostamalla elokuvani, kenkäni ja läppärini kaupan tiskin sijaan netistä.

Voidaan kuvitella tulevaisuudenskenaario, jossa olemme kokonaan palanneet esiteollisen kaltaisiin tuttujen ihmisten muodostamiin yhteisöihin. Vaikka vieressämme, allamme ja päällämme kuhisee vieraita ihmisiä, koneet piilottavat tämän seikan meiltä. Kokemusmaailmamme koostuu pelkästään vuorovaikutuksista oman kylän väen kanssa, riippumatta siitä asuvatko he Suomessa vai Japanissa. Muita ei maailmassa olekaan.

Parhaillaan kirjoitan tätä kuitenkin ravintolassa, tuntemattomien ihmisten puheensorinassa, kuten minulla on tapana näitä blogiartikkeleita kirjoittaa. Tokiossa asumisen huonoja puolia on se, että Helsingistä on sen jälkeen vaikea löytää paikkaa, jossa kokisi saavansa siedettävää palvelua. Glo bar pärjää tänään kyllä ihan hyvin.

P.s. tähän juttuun piti tulla kuvia, mutta kuvien lisäämien ei tällä hetkellä näytä toimivan. Lisään myöhemmin.

Julkaistu 14:38  /  1 vastaus

Smoke on the Water shamisenilla

- Vili Lehdonvirta

Plagioiko Deep Purple muinaista japanilaista kansansävelmää!? Parasta on laulajien ulvominen ja shamisen-kielisoitin. Via Suviko.

“Aiemmin shamiseniin käytettiin kaikupohjan peittona paperia, kissan tai koiran nahkaa,” tietää Suvi kertoa.

Julkaistu 12:34  /  Kommentoi

Konkreettista vahinkoa

- Vili Lehdonvirta

Suomessa asuva japanilainen etsii konsulttitoimistoa, tietoa belgialaisista oluista , lapsilleen lastentarhaa, tai vaikka ystävänsä kotisivua koti-ikävän puuskassa.

Ruudulle ilmestyykin suomen- ja ruotsinkielinen teksti, josta japanilainen ei ymmärrä mitään. Hän kysyy suomalaistelta kollegalta neuvoa. Kollega katsoo sivua hetken ja luo sen jälkeen japanilaiseen omituisen katseen: olet yrittänyt katsoa lapsipornoa. “Tällä toiminnolla estetään pääsy lapsipornosivustoille,” sanoo poliisin tiedote.

Tuhansien ulkomaalaisten yhteisöjen, yritysten ja yksityishenkilöiden kotisivut on tällä hetkellä leimattu poliisin toimesta lapsipornoksi.

Varsinaiseen lapsipornon tuotantoon tai levitykseen järjestelmällä ei todennäköisesti ole vaikutusta.

En nyt rupea tässä tarkemmin selostamaan minkälaisia tuntemuksia tilanne minussa herättää. Tyydyn mainitsemaan, että järjestelmän synnytti entinen liikenne- ja viestintäministeri Susanna Huovinen (sd.) ja siitä on tällä hetkellä vastuussa ministeri Suvi Lindén (kok.).

P.s. kirjoitin samasta aiheesta aiemmin vuonna 2005.

Julkaistu 15:53  /  1 vastaus

Voiko konenainen laulaa rakkaudesta

- Vili Lehdonvirta

Tämänkertainen viiteen kuukauteen venynyt vierailuni Tokiossa on ohitse. Lähden huomenna Hong Kongin ja Frankfurtin kautta Helsinkiin. Ikään kuin saatteeksi täällä satoi viime viikolla lunta. En ole viitsinyt vilkuilla stadin säätiedotuksia.

Lähdön kunniaksi postaan vähän rytmimusiikkia ja naisten kuvia. Samalla kun Digitoday testaa ruotsalaista puhesyntetisaattoria uutistenlukijana, Japanin nörttipiireissä on meneillään pienimuotoinen buumi Miku Hatsune -nimisen virtuaalilaulajan ympärillä. “Tieteen rajat rikkoen minä synnyin. Purjoa ei tullut mukana mutta mielelläni ottaisin,” laulaa Miku teemabiisissään.

Harrastajat laulattavat Mikulla itse tekemiään pop-lauluja ja tulokset ovat varsin aidon oloisia. Toisaalta samaan aikaan jotkut ns. oikeat laulajat pyrkivät parhaansa mukaan kuulostamaan ja näyttämään vähemmän todellisilta, joten en tiedä onko “aitous” mikään tavoite itsessään. Kunhan kuulostaa kliffalta.

Miku pohjautuu alunperin Yamahan kehittämään teknologiaan. Yamaha valmistaa paitsi parhaita syntetisaattoreita, myös huippuluokan jousisoittimia. Instrumentithan syntetisoitiin jo kauan sitten, eikä siitä oikeastaan sen kummempaa hämminkiä syntynyt. Virtuaaliviulut soivat ihan kauniisti kitaramusiikin taustalla ja harva niitä pysähtyy erottelemaan. On ihan mielenkiintoista, että tämän hetken trendikkäimmät syntetisaattorit itse asiassa simuloivat vanhoja klassisia syntetisaattoreita eivätkä “oikeita” soittimia.

Mikun kotisivun mukaan neiti on 16 vuotta vanha, 158 senttiä pitkä, painaa 42 kiloa ja on erityisen etevä japanilaisessa tanssipopissa. Jonkinlaisena edeltäjänä Miku voinee pitää Kyoko Datea, vuonna 1996 yhden hitin julkaissutta virtuaalipimua. Kyoko tosin lainasi äänensä ihmiseltä ja keskittyi lähinnä tanssimiseen.

Lopuksi vielä näyte siitä miten Mikun kieli taipuu suomalaiseen sanoitukseen.

お疲れ様です。Näkyy Helsingissä.

Julkaistu 21:25  /  2 vastausta

Maaottelu verkostomarkkinoilla

- Vili Lehdonvirta

Sain vanhemmiltani joululahjaksi Miika Nousiaisen suositun romaanin Vadelmavenepakolainen. Kirjan ideana on repiä huumoria suomaisten tarunomaisesta alemmuuskompleksista Ruotsia kohtaan.

Tuntuu, että kaikki keksitään Ruotsissa ennen Suomea. Alfred Nobel keksi aikoinaan dynamiitin Ruotsissa. Hieman myöhemmin A. I. Virtanen keksi Suomessa rehunsäilöntämenetelmän ja sai dynamiitin keksineen Nobelin nimeä kantavan palkinnon. Noin päin se toimii. Vaikea kuvitella, että Alfred Nobelille olisi jaettu Virtanen-palkinto hienosta työstä tieteen hyväksi, vaikka Virtasen rehu onkin Nobelin dynamiittia eettisempi ja elämää säilyttävämpi keksintö. (s. 105)

Jonkinlaista maaottelua on syksyn mittaan viritelty myös Naamakirjan eli Naamaston ympärille. “Facebookissa on 70 miljoonaa käyttäjää, joista 350 000 on suomalaisia. Ruotsalaisia ja norjalaisia palvelussa on kumpiakin miljoona, joten tässäkin olemme jääneet jälkeen,”, kirjoittaa Kati Uusi-Rauva.

Katia kenties lohduttaa se tieto, että Japani-verkostossa on vain alle 100 000 käyttäjää, hekin enimmäkseen expatteja ja ulkomaalaisia anime-faneja. Suomi siis peittoaa Japanin 6-0 naamiksessa! Mutta hetkinen, kuten viime artikkelissa vihjasin, japanilaiset käyttävät Facebookin sijasta Mixi.jp-nimistä verkostoitumispalvelua.

Helmikuussa 2004 avatun Mixin keskeisintä sisältöä ovat profiilien lisäksi “päiväkirjojen” lukeminen ja kirjoittaminen sekä jonkin intressin tai fanituksen kohteen ympärille kokoontuvat ryhmät, joissa keskustellaan, jaetaan vinkkejä ja levitetään uutisia. Ansaintamalleja ovat mainostaminen, kuukausimaksujen periminen premium-käyttäjiltä ja pienet lisäarvopalvelut. Myös mobiilikäyttöliittymä löytyy. Mixin palvelimet pyörivät uusiutuvalla ja ympäristöystävällisellä energialla. Ulkomaiset sivustot kuten MySpace ja Cyworld ovat yrittäneet änkeä Mixin tontille lokalisoiduilla versiolla, mutta huonolla menestyksellä. Ominaisuuksiltaan Mixissä ei ole mitään mullistavaa, mutta ylivoimaista markkinajohtajaa on verkostomarkkinalla vaikea syrjäyttää.

Mixissä on tällä hetkellä käyttäjätilejä päälle kymmenen miljoonaa. Tämä vastaa noin kahdeksaa prosenttia Japanin 127 miljoonasta asukkaasta. Suomalaisia naamailijoita on puolestaan vain seitsemän prosenttia väkiluvusta. Voi itku.

Mutta hetkinen, onhan meilläkin IRC-Galleria! Galtsussa on lähemmäs puoli miljoonaa rekisteröitynyttä käyttäjää, ja he ovat vieläpä hyvin aktiivisia. Näillä luvuilla mennään kirkkaasti ohi paitsi Japanista, myös Alfred Nobelin synnyinmaasta Ruotsista!

Mutta ei perkele. Ruotsalaisilla on LunarStorm, jossa on päälle miljoona profiilia. Pakko myöntää, että Lunan etusivu on myös paljon trendikkäämpi ja rennompi kuin galtsun tummanpuhuva eteinen. Masennus iskee. Ei tässä varmaan auta muu kuin ryhtyä juomaan koskenkorvaa ja katsoa vuoden ‘95 jääkiekon MM-loppuottelu YouTubesta.

Julkaistu 09:55  /  1 vastaus

Japanilainen joulutorttu

- Vili Lehdonvirta

“Maailman suurimman kultin suurin juhla,” kirjoittaa tuttavani “Japanin Facebookissa” Mixi.jp:ssä, viitaten Nietzschen Antikristukseen. “Miksi siitä on Japanissa tullut kuluttajuuden ja seksin festivaali?”

Japanilla ei tietenkään ole kristillistä perinnettä (eurooppalaisten esi-isiemme sinnikkäistä yrityksistä huolimatta), mutta joulua vietetään nykyään laajalti. Tavallisesti se ei ole vapaapäivä, mutta tänä vuonna aatto sattui samalle päivälle keisarin syntymäpäivästä johtuvan vapaapäivän kanssa. Kuvastoon kuuluvat joulupukit, porot, lumihiutaleet, joulukuuset, kynttilät ja lahjapaketit. Myös kaikki “vanha eurooppalainen” kuten viini, linnat ja saksankieliset nimet sopivan aikaan. Ostoskeskukset ja tavaratalot koristautuvat tuttuun tyyliin hienoilla jouluvalaistuksilla ja vanhemmat antavat lapsilleen lahjoja. Moni japanilainen “tietää”, että joulupukki tulee Suomesta.

Suurin ero suomalaiseen jouluun nähden on kuitenkin se, että Japanissa joulu nähdään ensisijaisesti parien juhlana. Teineistä alkaen naimattomat tytöt ja pojat menevät jouluaattona treffeille. Jos tyttö- tai poikaystävää ei ole, niin jouluksi sellainen on syytä löytää. Joulun viettäminen yksin voi olla erityisesti monelle tytölle kova paikka. Tyypillinen jouludeitti voi sisältää esimerkiksi jouluvalojen ihailemista, lahjojen vaihtamista romanttisen ravintolaillallisen ääressä ja lopuksi yöpymisen ns. rakkauden hotellissa.

Pienempi mutta varsin silmäänpistävä ero japanilaisessa joulunvietossa on se, että tärkein jouluruoka on “keeki” (”cake”), eli mikä tahansa näyttävä kakku tai leivos. Parhaita keekejä myydään leipomoissa ja tavaratalojen herkkuosastoilla. Herkullisimmat pitää jouluna varata useita päiviä etukäteen, mutta keskinkertaisia saa vielä aattona. Eilen näin Ikebukuron Toubu-tavaratalossa satoja ihmisiä jonottamassa hedelmä- ja suklaakakkuja. Maku on tärkeä ostokriteeri ja sana hyvistä löydöistä leviää netissä.

Tärkein syy siihen, miksi joulu-meemi on nykymaailmassa levinnyt niin voimakkaasti Japanin ja Singaporen kaltaisiin paikkoihin on tietysti se, että joulu on hyvää bisnestä. Kun antamisen autuutta julistetaan tarpeeksi monessa mainoskampanjassa, niin se jättää kulttuuriin jälkensä. Vanhat perinteet korvataan uusilla tavoilla.

Suomalainen kokeekin helposti jonkinlaista ylemmyydentuntoa aasialaista joulutohinaa seuratessaan. Tuntuu, että tämä on vain vinksahtanut kopio meidän aidosta joulustamme. Porolla on hirven sarvet ja pukin hattu on sininen. Perheen sijasta iltaa vietetään tyttöystävän kanssa karusellissa.

Silloin on kuitenkin päässyt unohtumaan, että joulu on tullut Suomeenkin tuontitavarana. Vanha talvipäivänseisaus korvattiin uuden hegemonian mukaisilla tavoilla. Melkoinen sekasikiö siitäkin yhdistelmästä taisi tulla.

Kulttuurista puhuttaessa aitous ja alkuperäisyys ovat hyvin suhteellisia käsitteitä. Arvostelemisen sijaan kannattaa ottaa avoin mieli ja nauttia kakusta!

Julkaistu 12:25  /  1 vastaus

Mittausväline vai muodollisuus? TKK:n HALLI

- Vili Lehdonvirta

Tämänkertainen kirjoitus ei liity Japaniin, mutta tutkimukseen kylläkin. Tutkimustyöhön liittyy nimittäin yllättävän paljon “metatyötä”, eli “työtä koskevaa työtä” joka ei kuitenkaan ole tutkimusta. Usein se liittyy jotenkin rahoitukseen.

Työnantajani TKK (HIIT on TKK:n ja Helsingin yliopiston yhteinen tutkimuslaitos) on ottanut käyttöön HALLI-nimisen järjestelmän, jonka on teoriassa tarkoitus pitää kirjaa tutkijoiden työtuntien kohdentumisesta eri hankkeille. Syyksi kerrotaan se, että tärkeimmät ulkopuoliset rahoittajamme (Tekes ja EU) vaativat tällaisen järjestelmän käyttöönottoa.

Oma nöyrä näkemykseni on se, että tutkimus- ja yliopistomaailman johtamisessa ja hallinnoinnissa on todellakin kehittämisen varaa. Työn mitattavuuden lisääminen on yksi tapa yrittää petrata tilannetta. Voidaan kuitenkin kysyä mitä pitäisi mitata: tunteja vai tuloksia?

Tutkimustyön tuloksellisuudelle on periaatteessa olemassa varsin selkeitä mittareita, joista tyypillisimpiä ovat julkaisujen lukumäärä, julkaisukanavien laatu ja julkaisun saamien viittausten lukumäärä. HIITin strategioissa olen nähnyt maininnan, jonka mukaan meillä seurataan myös tutkimuksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta sekä merkitystä yritysmaailmalle. Edellistä voi kenties mitata esimerkiksi erilaisilla lausuntopyynnöillä ja medianäkyvyydellä. Jälkimmäisestä selkeä indikaatio on ainakin prototyyppien päätyminen kaupallisiksi tuotteiksi.

Tunteja sen sijaan saa kulumaan vaikka Minesweeperiä pelaamalla. Tai tätä blogiartikkelia kirjoittamalla (tai lukemalla). Kun luen iltalukemisiksi tilastollisista monimuuttujamenetelmistä, Bourdieusta tai Pythonista, valmistelen sunnuntai-iltapäivällä konferenssiesitystä tai keskustelen hankkeesta kollegoiden kanssa baarissa, niin virallisissa työtuntilaskelmissa se ei näy. Työn tuloksissa se sen sijaan näkyy.

Tuntien mittaamisessa on kuitenkin se ajatus, että sekä johdon että rahoittajien pitäisi pystyä jotenkin arvioimaan minkä kokoisella panoksella eli mihin hintaan annetut tulokset on saavutettu. Tämän tiedon avulla rahoitusta voidaan yrittää kohdistaa mahdollisimman tuloksekkaalla tavalla. Jos tutkija työskentelee kolmessa eri hankkeessa, niin tätä tietoa ei saada seuraamatta jollakin tavalla miten tutkijan työpanos jakautuu. On siis varsin ymmärrettävää, että tällaista järjestelmää on “toivottu” erityisesti Tekesin suunnalta.

Ikävä kyllä TKK:n HALLI-järjestelmä tuskin tuottaa oikeaa tietoa työpanosten jakautumisesta. Rehtorin päätöksen soveltamisohjeen mukaan “järjestelmään kirjataan jokaiselle työpäivälle yhteensä 7,25 tuntia”. Järjestelmään siis kirjataan kuvitteellinen tuntimäärä joka ei ole riippuvainen siitä, kuinka monta tuntia todellisuudessa on tehnyt töitä. Myöskään “[o]malla ajalla tapahtuvaa toimintaa ei merkitä järjestelmään, vaikka se liittyisi henkilön työhön.” Näin ollen järjestelmään syötetyistä tunneista ei ole mahdollista päätellä miten tutkijan kokonaistyöpanos on jakautunut.

TKK:n tiedotuslehden pääkirjoituksessa Esa Luomala perustelee tätä hiukan kafkamaista soveltamisohjetta sillä, että rahoittajat eivät kuitenkaan maksa enempää, vaikka tunteja ilmoitettaisiin kuinka paljon. Toisin sanoen järjestelmän tarkoituksena onkin vain tyydyttää rahoittajien asettamat muodolliset vaatimukset. Tiedon oikeellisuudella ei ole väliä.

Toisaalta yllä esitin, että tärkeintä on saada selville tutkijan huomion suhteellinen jakautuminen eri hankkeiden kesken, ei välttämättä absoluuttista tuntimäärää. Järjestelmä voisi siis teoriassa tuottaa hyödyllistä tietoa, jos jokainen tutkija ensin pitäisi itse kirjaa todellisista tunneistaan ja sen jälkeen skaalaisi osuudet 7,25 kokonaistuntimäärän mukaan HALLIiin syöttämistä varten.

Tällaista ei kuitenkaan ole kehotettu tekemään, enkä usko että siihen monikaan huvikseen ryhtyy. Luulen että käytännössä järjestelmään raportoidaan tunteja eri hankkeille täsmälleen siinä suhteessa kuin kyseiset hankkeet ovat edustettuina henkilön palkassa. Jos palkka tulee kahdesta eri hankkeesta 50/50-suhteessa, niin yllättäen tunnitkin sattuvat menemään täsmälleen puoliksi. Jos nimittäin eivät mene, niin esimies on pinteessä. Rahoittaja ei maksa enempää vaikka jollekin hankkeelle kertyisi enemmän tunteja. Jos tunteja sen sijaan jää jostakin hankkeesta puuttumaan, niin rahoitus laskee.

Tänään ilmeni, että en pysty käyttämään HALLIa Japanista käsin. Omalta osaltani näennäistieto taitaa siis toistaiseksi jäädä syöttämättä. Palaan Suomeen taas 30. tammikuuta.

Julkaistu 13:57  /  2 vastausta