Digitoday Mobile • Uutiskirje • digitoday • Uutisvinkit • Mediakortti • Uutisotsikot omalle sivulle • RSS

   etusivuetusivu
   kaikki uutiset

   datadata
   finanssifinanssi
   mediamedia
   teletele

   työ & uratyö & ura
   tietoturvatietoturva
   it-myyntiit-myynti
   tuotteet ja palveluttuotteet ja palvelut
   kolumnitkolumnit
   taloussanomat - pörssikurssitpörssit

   blogitblogit
   videotvideot

   faktafakta

   shopshop

Hae








Arkisto: Kesäkuu 2006

Unettomia öitä ubiympäristössä

- Vili Lehdonvirta

Vietin maanantain Keion yliopiston UbiLabrassa, jota vetää professori Hideyuki Tokuda. Keio on Japanin arvostetuin yksityinen yliopisto ja Wasedan pahin kilpailija. Pomoni heitti, että Tokuda on kuin Japanin Negroponte (MIT:n Media Labin perustaja). Ennakko-odotukset olivat siis korkealla.

Keion yliopiston Shonan Fujisawa -kampus Ja tehtiinhän siellä mielenkiintoisia asioita. En nyt kuitenkaan viitsi ryhtyä niitä tässä referoimaan. Hankkeiden kotisivuilta löytyy hiukan tietoja englanniksikin. Tokudaan ja muihin vierailemiini ubilabroihin varmasti palataan vielä.

Yhden päivän pinnallisen kokemuksen perusteella haluaisin tarjota tällaista viiden pennin tulkintaa, että Japanin it-tutkimuksen terävin kärki on hyvin hardware-orientoitunutta. Rakennetaan “älykkäitä” laitteita ja huoneita. Sisällöistä ja käyttäjäyhteisöistä ei niin välitetä.

Toinen havainto on se, että oli tekniikka missä tilassa tahansa, demot ja esitykset ovat aina visuaalisesti huolitellun näköisiä (yhteys Media Labiin?).

UbiLab sijaitsee Shonan-Fujisawa-kampuksella Yokohaman lähellä, mutta heillä on Tokion keskustassa kokeilutila. Se on hyvällä paikalla ja sinne voisi mennä nukkumaan bileiden jälkeen, mutta kukaan ei kuulemma oikein ilkeä. Se on näet täydellinen ubikoti, lattiasta kattoon antureilla viritetty. Kun sinä nukut, se valvoo.

Ikävä myöntää, mutta Wasedan ubilabrassa saa vielä toistaiseksi ihan hyvin unen päästä kiinni.

Julkaistu 12:52  /  7 vastausta

Pilvenpiirtäjien katveista

- Vili Lehdonvirta

Jouduin eilen skootterilla Shinjukun iltapäiväruuhkaan. Ei tämä mikään Bangkok ole, mutta sama malli näkyy pätevän: autot ovat kuin kivenlohkareita, ja kaksipyöräiset ovat vettä, joka soljuu niiden välistä. Pienikin rako riittää.

Kaneda pyörineen elokuvasta Akira (ohj. Katsuhiro Otomo, 1988) Olin hieman epävarma suunnista. Piti liikennevaloissa kysyä neuvoa viereiseltä kaverilta. Kuten ehkä tiedätte, Tokiossa ei ole juurikaan kadunnimiä, joten tien löytäminen voi olla hankalaa paikallisillekin. Navigointia helpottaville apuvälineille on kysyntää.

GPS-paikannuksella päästään parhaimmillaan muutaman metrin tarkkuuteen, mikä riittää autoteillä suunnistamiseen. Tokiossa erityinen ongelma ovat kuitenkin pilvenpiirtäjien muodostamat katvealueet. Geostationaarisella radalla liikkuvat satelliitit ovat parhaimmillaankin vain 48 asteen korkeudella horisontista täältä katsoen. Niinpä Japani aikoo laukaista 2008 alkaen uusia lintuja yli 70 asteessa pyörivälle radalle.

Mikään satelliittipaikannus ei kuitenkaan toimi sisätiloissa, kuten Helsingin keskustatunnelissa tai Shinjukun juna-asemalla, joka on pinta-alaltaan maailman toiseksi suurin – oikea labyrintti. Silloin voitaisiin käyttää satelliittien sijasta maan pinnalla olevia lähettimiä, joiden sijainti on tiedossa. Mitä tiheämmässä niitä on, sitä parempi tarkkuus saavutetaan.

Shinjuku at Night (CC) by Seiya235 Maanpäällistä paikannusta on pohdittu HIITissä mm. ContextPhone -hankkeessa. Kännykkä voidaan paikantaa trilateroimalla jos tiedetään lähimpien tukiasemien sijainnit ja signaalien voimakkuudet. Signaalien voimakkuudet kännykkä tietää pakostakin, mutta niihin ei ole pääsyä julkisten rajapintojen kautta. Tukiasemien sijainnit puolestaan ovat tiedossa operaattorilla, mutta sekin tieto pidetään salassa.

Astetta anarkistisempi urbaani paikannusmenetelmä voisi perustua tietokantaan, johon ihmiset voivat itse ilmoittaa pystyttämiensä wlan-tukiasemien, puolikiinteiden Bluetooth-laitteiden, seiniin liimattavien RFID-poijujen sekä optisten tagien GPS-koordinaatteja. Päätelaite paikantaisi itsensä havainnoimalla ympäristöään ja tekemällä hakuja tietokantaan. En varmasti ole ensimmäinen, joka miettii jotain tällaista.

Tässä satelliittikuva Shinjukun asemasta. Vasemmalla näkyy pilvenpiirtäjien varjoja.

Julkaistu 11:33  /  5 vastausta

Hajimemashite!

- Vili Lehdonvirta

Terveisiä Tokiosta! Olen vierailevana tutkijana Wasedan yliopistossa näillä näkymin ensi vuoden syksyyn saakka. Matkustelen myös Shanghaissa ja Soulissa. Palaan tosin Suomeen täksi syksyksi, niin että pysyy pimeys mielessä ja koti-ikävä kaukana.

Japanista olisi periaatteessa helppoa blogata Suomeen. Kolikkoautomaateista, käännösvirheistä, hysteerisistä tv-ohjelmista ja erikoisesta aikuisviihteestä voisi pystyttää sirkuksen pitkäksi aikaa. Se on vaan tehty jo moneen kertaan. Tässä pari linkkiä. Porkkelia joudutte googlaamaan itse.

Liikkeitä Akihabarassa Minun tarkoitukseni on kirjoitella muun muassa “läpiverkottuvasta yhteiskunnasta”. Mitä se merkitsee, kun tietoverkko on enenevässä määrin läsnä ympäristössä, esineissä ja jokapäiväisessä elämässä? Tarkastelukulmia ovat ainakin ihmissuhteet, media, teknologia ja virtuaalitalous. Raportoin omia kokemuksiani ja välitän muiden viisauksia. Kaikupohjaa antavat toivottavasti kollegoideni tutkimukset HIITissä, Wasedassa ja muualla.

Enkä ole mitenkään sen yläpuolella, ettenkö välillä yrittäisi hauskuuttaa lukijoita paikallisilla erikoisuuksilla.

Julkaistu 12:00  /  7 vastausta

Henkilökuntaa!

- Vili Lehdonvirta

Kävin huhtikuussa Shanghaissa. 1900-luvun alkupuolella eurooppalaisten pankkiirien, samppanjan, oopiumin ja art decon kaupunki tunnettiin nimellä idän helmi. Sittemmin loiste on vähän himmentynyt: saasteiden takia ei rantabulevardilla paseeratessa tahdo nähdä hatun lieriä pidemmälle.

Shanghai Skyscape (CC) by pmorgan Shanghaissa on hieno moderni metro, mutta jouduin myös kontribuoimaan smogiin ja liikkumaan taksilla. Minä en kuitenkaan toistaiseksi osaa kiinaa eivätkä taksikuskit suomea. Kuskien kanssa kommunikoiminen on siis yllättävän pulmallista.

Ongelma on ratkaistu niin, että lähtöpaikassani (lentokenttä, hotelli, FinChi-keskus) tulostan itse tai pyydän vastaanottovirkailijalta kortin, jossa määränpääni on ilmaistu kiinalaisella kirjoitusjärjestelmällä. Taksissa asetan kortin tiskille, josta kuski poimii sen. Tämän jälkeen taksissa herää tietokone, jonka naisääni toivottaa minut tervetulleeksi lontoon kielellä. Perillä tietokone ilmoittaa summan ruudulla.

Huomionarvoista oli minusta se, että koko suoritteen aikana väliseinän takana istuva taksikuski ei noteerannut olemassaoloani juuri millään lailla. Asiakasrajapinta (paha puhua palvelusta) oli ulkoistettu lähes kokonaan tietokoneelle. Kuskin tehtävä oli vain käännellä rattia. Helpostihan ajattelisi, että kehitys etenisi toisin päin, että ensin automatisoitaisiin palvelun tuottamista lisäämällä navigaatiota ja liikennetelematiikkaa, ja vasta viimeisenä koskettaisiin asiakaspalveluun.

Samaten Japanista löytyy ravintoloita ja hotelleja, joissa tilaaminen tapahtuu hieman intuition vastaisesti nappia painamalla, vaikka ihminen huolehtii toteutuksesta.

Scarlett Johansson Park Hyatt -hotellin baarissa elokuvassa Lost In Translation (ohj. Sofia Coppola, 2003) Ei kuitenkaan parane vetää mitään hätäisiä johtopäätöksiä. Tokiolainen ystävättäreni halusi mennä hintavahkon Park Hyatt -hotellin baariin drinkille.
Senkö takia, että siellä kuvattiin Lost in Translation?
- En ole nähnyt kyseistä elokuvaa.
Samppanjapohjaisten drinkkienkö takia sitten?
- Ei, ne saavat vatsani kuplimaan.
No miksi sitten?
- Koska siellä on niin hyvä palvelu.

Julkaistu 11:44  /  2 vastausta

Seuraava iso juttu

- Vili Lehdonvirta

Oheinen kuva on Don Quihote -liikkeestä Akihabarasta (aka “Donkey Hotel”, kuten myymälän mainosjinglessä selvästi sanotaan). Don Quihote on vähän Tarjoustalon henkinen ketju, joka myy kaikenlaista halpaa krääsää muovikoruista kylpypyyhkeisiin (ja ranskalaisen sisäkön asuihin, Japanissa kun ollaan).

Louis Vuittonin laukkuja Don Quihote -liikkeessä Kolmannen kerroksen nurkassa, viiden euron niittivöiden ja muovisten animefiguurien välissä, on vitriini täynnä Louis Vuittonin tuotteita. Laukku maksaa 1500 euroa. Kiinalainen paljettikäsilaukku lähtee vierestä kympillä.

Lous Vuittonin tuotteille on Japanissa niin kova kysyntä, että ne on hinnoiteltu korkeammalle kuin muualla maailmassa.

Ranskassa asunut tuttuni kertoo ostaneensa Louis Vuittonia työkseen. Iskujoukko kuljetettiin aamuisin minibussilla uuteen kaupunkiin Etelä-Ranskassa tai Italiassa. Päivän ajan he kiertelivät mies-nainen-pareissa kaupungin liikkeitä. “Poikaystävä” osti “tyttöystävälle” “lahjoja” tokiolaisen työnantajan listan mukaisesti.

Pinkki Rolex alle kahdella tuhannella eurolla Tokion kaduilla saattaa ihmetellä, miten teinitytöillä on varaa Vuittoniin ja Pradaan. Monilla on varakkaat vanhemmat. Jotkut tienaavat muilla keinoin. Ystävättäreni kertoi, että lukioaikana hänen ystävänsä myivät Shibuyassa sijaitsevaan liikkeeseen sylkeä suustaan. Pienestä pullollisesta sai 5 000 jeniä eli noin 35 euroa.

60%:lla Japanin naisväestöstä arvioidaan olevan Louis Vuittonin monogrammilla varustettu tuote. Vastaavasti huhtikuussa Montrealissa järjestetyn käytettävyystutkimuskonferenssin parista tuhannesta osanottajasta jo 40% kantoi Applen kannettavaa. Eli meillä kovasti trenditietoisilla tutkijoilla alkaa olla kiire löytää se seuraava juttu.

Tai kuten ystäväni Antti Ukkonen sanoi, alkaa olla korkea aika tehdä se seuraava juttu.

Julkaistu 10:16  /  Kommentoi

RSS


   
digitoday.fi, Töölönlahdenkatu 2, 00089 Sanomat.
Puhelin +358 9 1221, faksi +358 9 122 4179
Päätoimittaja: Juhani Pekkala, toimituspäällikkö Mari Flink
Myynti: verkkomedia.myynti@sanoma.fi, +358 9 122 2863.
Sähköposti: toimitus@digitoday.fi
Copyright 2006 Taloussanomat Oy.
Our Privacy Policy

Julkaisujärjestelmä