Hajimemashite!

- Vili Lehdonvirta

Terveisiä Tokiosta! Olen vierailevana tutkijana Wasedan yliopistossa näillä näkymin ensi vuoden syksyyn saakka. Matkustelen myös Shanghaissa ja Soulissa. Palaan tosin Suomeen täksi syksyksi, niin että pysyy pimeys mielessä ja koti-ikävä kaukana.

Japanista olisi periaatteessa helppoa blogata Suomeen. Kolikkoautomaateista, käännösvirheistä, hysteerisistä tv-ohjelmista ja erikoisesta aikuisviihteestä voisi pystyttää sirkuksen pitkäksi aikaa. Se on vaan tehty jo moneen kertaan. Tässä pari linkkiä. Porkkelia joudutte googlaamaan itse.

Minun tarkoitukseni on kirjoitella muun muassa “läpiverkottuvasta yhteiskunnasta”. Mitä se merkitsee, kun tietoverkko on enenevässä määrin läsnä ympäristössä, esineissä ja jokapäiväisessä elämässä? Tarkastelukulmia ovat ainakin ihmissuhteet, media, teknologia ja virtuaalitalous. Raportoin omia kokemuksiani ja välitän muiden viisauksia. Kaikupohjaa antavat toivottavasti kollegoideni tutkimukset HIITissä, Wasedassa ja muualla.

Enkä ole mitenkään sen yläpuolella, ettenkö välillä yrittäisi hauskuuttaa lukijoita paikallisilla erikoisuuksilla.

Julkaistu 12:00  /  7 vastausta

Henkilökuntaa!

- Vili Lehdonvirta

Kävin huhtikuussa Shanghaissa. 1900-luvun alkupuolella eurooppalaisten pankkiirien, samppanjan, oopiumin ja art decon kaupunki tunnettiin nimellä idän helmi. Sittemmin loiste on vähän himmentynyt: saasteiden takia ei rantabulevardilla paseeratessa tahdo nähdä hatun lieriä pidemmälle.

Shanghaissa on hieno moderni metro, mutta jouduin myös kontribuoimaan smogiin ja liikkumaan taksilla. Minä en kuitenkaan toistaiseksi osaa kiinaa eivätkä taksikuskit suomea. Kuskien kanssa kommunikoiminen on siis yllättävän pulmallista.

Ongelma on ratkaistu niin, että lähtöpaikassani (lentokenttä, hotelli, FinChi-keskus) tulostan itse tai pyydän vastaanottovirkailijalta kortin, jossa määränpääni on ilmaistu kiinalaisella kirjoitusjärjestelmällä. Taksissa asetan kortin tiskille, josta kuski poimii sen. Tämän jälkeen taksissa herää tietokone, jonka naisääni toivottaa minut tervetulleeksi lontoon kielellä. Perillä tietokone ilmoittaa summan ruudulla.

Huomionarvoista oli minusta se, että koko suoritteen aikana väliseinän takana istuva taksikuski ei noteerannut olemassaoloani juuri millään lailla. Asiakasrajapinta (paha puhua palvelusta) oli ulkoistettu lähes kokonaan tietokoneelle. Kuskin tehtävä oli vain käännellä rattia. Helpostihan ajattelisi, että kehitys etenisi toisin päin, että ensin automatisoitaisiin palvelun tuottamista lisäämällä navigaatiota ja liikennetelematiikkaa, ja vasta viimeisenä koskettaisiin asiakaspalveluun.

Samaten Japanista löytyy ravintoloita ja hotelleja, joissa tilaaminen tapahtuu hieman intuition vastaisesti nappia painamalla, vaikka ihminen huolehtii toteutuksesta.

Ei kuitenkaan parane vetää mitään hätäisiä johtopäätöksiä. Tokiolainen ystävättäreni halusi mennä hintavahkon Park Hyatt -hotellin baariin drinkille.
Senkö takia, että siellä kuvattiin Lost in Translation?
- En ole nähnyt kyseistä elokuvaa.
Samppanjapohjaisten drinkkienkö takia sitten?
- Ei, ne saavat vatsani kuplimaan.
No miksi sitten?
- Koska siellä on niin hyvä palvelu.

Julkaistu 11:44  /  2 vastausta

Seuraava iso juttu

- Vili Lehdonvirta

Oheinen kuva on Don Quihote -liikkeestä Akihabarasta (aka “Donkey Hotel”, kuten myymälän mainosjinglessä selvästi sanotaan). Don Quihote on vähän Tarjoustalon henkinen ketju, joka myy kaikenlaista halpaa krääsää muovikoruista kylpypyyhkeisiin (ja ranskalaisen sisäkön asuihin, Japanissa kun ollaan).

Kolmannen kerroksen nurkassa, viiden euron niittivöiden ja muovisten animefiguurien välissä, on vitriini täynnä Louis Vuittonin tuotteita. Laukku maksaa 1500 euroa. Kiinalainen paljettikäsilaukku lähtee vierestä kympillä.

Lous Vuittonin tuotteille on Japanissa niin kova kysyntä, että ne on hinnoiteltu korkeammalle kuin muualla maailmassa.

Ranskassa asunut tuttuni kertoo ostaneensa Louis Vuittonia työkseen. Iskujoukko kuljetettiin aamuisin minibussilla uuteen kaupunkiin Etelä-Ranskassa tai Italiassa. Päivän ajan he kiertelivät mies-nainen-pareissa kaupungin liikkeitä. “Poikaystävä” osti “tyttöystävälle” “lahjoja” tokiolaisen työnantajan listan mukaisesti.

Tokion kaduilla saattaa ihmetellä, miten teinitytöillä on varaa Vuittoniin ja Pradaan. Monilla on varakkaat vanhemmat. Jotkut tienaavat muilla keinoin. Ystävättäreni kertoi, että lukioaikana hänen ystävänsä myivät Shibuyassa sijaitsevaan liikkeeseen sylkeä suustaan. Pienestä pullollisesta sai 5 000 jeniä eli noin 35 euroa.

60%:lla Japanin naisväestöstä arvioidaan olevan Louis Vuittonin monogrammilla varustettu tuote. Vastaavasti huhtikuussa Montrealissa järjestetyn käytettävyystutkimuskonferenssin parista tuhannesta osanottajasta jo 40% kantoi Applen kannettavaa. Eli meillä kovasti trenditietoisilla tutkijoilla alkaa olla kiire löytää se seuraava juttu.

Tai kuten ystäväni Antti Ukkonen sanoi, alkaa olla korkea aika tehdä se seuraava juttu.

Julkaistu 10:16  /  Kommentoi