Pinkki rintama lähestyy Tokiota

- Vili Lehdonvirta

Kännykän sähköpostiin tipahti kutsu kevään ensimmäisiin hanami-bileisiin. Kyseessä on kostea pique-nique kirsikankukkien katveessa. “Nytkö jo?” mietin.

Kirsikankukkien kukinta-ajan ennustaminen on yksi Japan Meteorological Agency JMA:n tärkeimmistä tehtävistä. Tyypillisesti sakura puhkeaa ensi kerran kukkaan Japanin eteläisillä saarilla maaliskuun puolivälin jälkeen. Vaaleanpunainen vyöhyke etenee sieltä kohti pohjoista ja saavuttaa Tokion kuun lopun tienoilla.

Tänä vuonna JMA:n ilmastotieteilijöillä sanotaan olleen vaikeuksia ennusteiden muodostamisessa. Joidenkin tutkijoiden mielestä kukinta alkaa tavallista aiemmin, joidenkin mielestä myöhemmin. Bongasin itse jo kaksi viikkoa sitten upean kukinnon työmatkani varrelta Nishi-Wasedasta (kuvassa). Paikallinen ystävättäreni kuitenkin valisti, että kyseessä on mitä ilmeisimmin luumupuu eikä kirsikka.

Ennusteiden epävarmuus johtuu poikkeuksellisen lämpimästä talvesta. Tokion ensilumi satoi vasta viime perjantaina ja kesti viisi minuuttia. Tänään on jo kevätpäivänseisaus ja elohopea näyttää 17 astetta.

Lämpimän sään luulisi nopeuttavan kirsikan kukintaa, mutta kuulemma asia on monimutkaisempi. Pakkasten puute saattaa viivästyttää prosessin käynnistymistä. Myös riisisadon pelätään tästä syystä jäävän vajaaksi, mikä saattaisi olla vakava isku Japanin taloudelle.

Lauantaina nähdään onko pinkki rintama saavuttanut meidät vai tuliko kutsu ennenaikaisesti.

P.s. Huolimatta leudoista keleistä olen silti palellut tänä talvena enemmän kuin Suomessa koskaan (jos nyt ei varusmiespalvelusta lasketa). Paperi-ikkunat ovat kauniita, mutta talo vetää kuin teltta.

Lisäys: Neurovelho Yoe kirjoitti aiheesta perjantaina: “Maa järisee skandaalin kourissa. Salamavalojen räiskeessä punastelevat Japanin meteorologian laitoksen edustajat kumartelivat syvään ja pyytelivät kansalta anteeksi virheellistä ennustusta - kirsikankukat eivät aukeakaan Tokiossa vielä tänä viikonloppuna. […] En tiedä miten tästä järkytyksestä selviän. Mihinkään ei voi enää luottaa.”

Julkaistu 09:39  /  Kommentoi

Internetin itsenäisyydenjulistus

- Vili Lehdonvirta

Governments of the Industrial World, you weary giants of flesh and steel, I come from Cyberspace, the new home of Mind. On behalf of the future, I ask you of the past to leave us alone.

Näin alkaa Bruce Perry Barlow’n vuonna 1996 julkaisema A Declaration of the Independence of Cyberspace. Taustalla oli pitkään kuplinut keskustelu siitä, miten reaalimaailman lainsäätäjiltä peräisin olevat säännöt ennemmin haittasivat Internetin kehittymistä kuin edistivät sitä. Viimeinen pisara Barlow’lle oli se, kun Yhdysvaltain kongressi hyväksyi lain, joka yritti säädellä alastomuutta netissä.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, tietoverkot nivoutuvat yhä tiiviimmin jokaisen arkeen. Enää ei voida ajatella, että netti muodostaisi erillisen kyberavaruuden tai virtuaalimaailman. Netti on tiiviisti sidoksissa yhteiskuntamme prosesseihin liike-elämästä politiikkaan ja harrastuksista päivittäiseen sosiaaliseen elämään. Puhutaan läpiverkottuneesta yhteiskunnasta.

Se ongelma kuitenkin säilyy, että lainsäätäjät tekevät usein huonoja päätöksiä suhteessa tietoverkkoihin. Kuten Barlow’nkin aikana, päätöksistä paistaa läpi ymmärtämättömyys nykyisen tekniikan, talouden ja kulttuurin toimintatavoista ja mahdollisuuksista.

Ratkaisu ei ole Internetin itsenäisyydenjulistus, vaan äänestäminen. Suurin osa Suomen eduskunnan kansanedustajista on yli 50-vuotiaita ukkoja. Sysadminit, forum-moderaattorit, hakkerit, modaajat, koodaajat, irkkaajat, verkkopelaajat ja muut nettieläimet eivät ole edustettuina. Miten tuloksena voisi syntyä lainsäädäntöä, joka kuuluu tähän päivään?

Niinpä postaan pari poliittista linkkiä näin vaalien alla: Henrik Ingon äänestyssuositukset voin itsekin allekirjoittaa. Erityisesti Helsingin vaalipiiristä voin suositella Mikko Rauhalaa. Unix-ylläpitäjän näköinen kaveri on kerännyt huomiota räväköillä tempauksillaan. Mies ei kuitenkaan ole tippaakaan naiivi, vaan todellisuudessa älykäs ja mediapelin hallitseva hakkeri, joka saattaa saada eduskunnassa jotain aikaankin. Ja jos oma ehdokas on jo päätetty, täältä voi tarkistaa, onko hän “tietoyhteiskuntakelpoinen”.

Kävin itse äänestämässä Suomen Japanin suurlähetystössä Tokion Minami-Azabussa. Aaltomaista ja japanilaishenkistä arkkitehtuuria sekoittavassa kompleksissa majailevat myös Tekesin ja FinPron erittäin skarpit tyypit, joiden kanssa olen pari kertaa saanut olla tekemisissä.

You are terrified of your own children, since they are natives in a world where you will always be immigrants. Because you fear them, you entrust your bureaucracies with the parental responsibilities you are too cowardly to confront yourselves. In our world, all the sentiments and expressions of humanity, from the debasing to the angelic, are parts of a seamless whole, the global conversation of bits. We cannot separate the air that chokes from the air upon which wings beat.

– Bruce Perry Barlow, A Declaration of the Independence of Cyberspace

Julkaistu 16:35  /  4 vastausta

Miten suhtautua virtuaalivarkauteen?

- Vili Lehdonvirta

Aleksi Moisio raportoi, että virtuaalimaailmoissa tapahtuvat omaisuusrikokset ovat Suomen poliisin mukaan vähentyneet. Syyksi arvellaan sitä, että varkauksien ennaltaehkäisystä on tiedotettu paremmin. Esimerkiksi Sulake on valistanut Habbo Hotel -käyttäjiään ahkerasti salasanan käsittelemisestä.

Suomessa suosituimpia virtuaalimaailmoita lienevät Habbo Hotel ja RuneScape. Kumpikin on pelattavissa periaatteessa ilmaiseksi selaimen välityksellä. Ne houkuttelevat erityisesti nuoria ja teini-ikäisiä käyttäjiä, jotka loggaavat sisään koulun atk-luokasta välitunnillla. Myös huippusuositussa IRC-Galleriassa myydään virtuaaliesineitä.

Tyypillisessä omaisuusrikoksessa käyttäjätilin salasana joutuu vääriin käsiin oman hyväuskoisuuden (”anna mulle salasanasi niin saat kymmenen kultarahaa”) tai petollisen kaverin urkinnan seurauksena. Voro loggaa sisään ja siirtää arvokkaat esineet ja kolikot omalle tililleen. Yksi ongelma on se, että virtuaalimaailmoita ja muita viihdepalveluita ei ole totuttu suunnittelemaan yhtä tietoturvallisiksi kuin vaikkapa pankkeja.

Kuten jutussa todetaan, ryövätyn omaisuuden rahallinen arvo jää Habbo Hotellissa ja Runescapessa yleensä korkeintaan kymmeniin euroihin. Toisin on Aasialaisissa palveluissa. Korealaisissa ja japanilaisissa verkkopeleissä virtuaaliesineiden markkina-arvo nousee helposti satoihin euroihin, enimmillään jopa nelinumeroisiksi. Kiinassa virtuaalivaluuttaa käytetään sähköisenä maksuvälineenä luottokorttien puutteessa. Näin ollen virtuaalivarkauksien uhka on merkittävä.

Markkinajohtaja Etelä-Korean poliisilla on erillinen yksikkö virtuaalirikoksia varten. Myös Japanissa on herätty ongelmaan: Asia Online Game Conferencessa pari viikkoa sitten oli keskusrikospoliisin edustaja puhumassa virtuaalivarkauksien uusimmista trendeistä.

Koska panokset ovat suuremmat, myös vorojen toiminta on ammattimaisempaa. Viime kuussa Kiinan poliisi pidätti kahdeksan ihmistä osallisuudesta uuden viruksen kehittämiseen ja levittämiseen. Viruksen tehtävänä oli urkkia käyttäjätunnuksia mm. huippusuosittuun Tencent QQ -palveluun, jonka virtuaalikolikoita vorot hamuavat. Poliisin mukaan virustehtailijat ehtivät netota virusta myymällä noin 100 000 yuania (10 000 euroa).

Moision jutun mukaan myös Suomen poliisi on ottanut asian vakavasti ja käsitellyt virtuaaliomaisuuden pöllimistä tietomurtona ja - mikä merkittävintä - näpistyksenä. Näpistys on omaisuusrikos. Onko Habbo Hotellista ostettu sohva siis oikeuden edessä yhtäläistä omaisuutta kuin vaikkapa Ikeasta haettu sohva?

Virtuaaliesine voi olla yhdelle yhtä tärkeä omistus kuin joku muu “turhuus” toiselle. Tuntuisi siis äkkiseltään eettisesti oikealta, että laki suojelisi sitä samalla tavalla. Palveluiden ylläpitäjät ovat kuitenkin suhtautuneet penseästi ajatukseen. Virtuaalimaailmoiden käyttösopimuksissa yleensä todetaan, että kyse ei ole mistään omaisuudesta, ja jos onkin, niin omistusoikeus pysyy ylläpitäjällä. Tämä pätee tietyin varauksin myös viime aikoina pinnalla olleeseen Second Life -virtuaalimaailmaan, jota on mainostettu bisnesalustana.

Ylläpitäjien penseyden taustalla on se, että palvelun tuottaminen menisi kovin monimutkaiseksi, jos virtuaalihyödykkeitä pitäisi ruveta käsittelemään kuin arvopapereita. Ylläpitäjästä tulisi pankkiiri, oikeudelliset riskit kasvaisivat ja jokainen bugi olisi taloudellinen uhka. Hyödykkeiden siirtely ja tasapainottamistoimenpiteet mutkistuisivat. Nykyiset palvelut on suunniteltu viihteeksi, ei bisnesalustaksi.

Verkkoroolipelien (esim. RuneScape tai World of Warcraft) tapauksessa on vielä se pulma, että oikeat lait ja pelin säännöt saattavat olla ristiriidassa keskenään. Olen kertonut tämän anekdootin monta kertaa: Ostaja huutaa eBaysta itselleen harvinaisen amuletin, jolloin ostajan ja myyjän välille syntyy oikeudellisessa mielessä sopimus. Ostaja suorittaa maksun PayPalilla. Ostaja ja myyjä tapaavat fantasiamaailmassa, ja myyjä ojentaa amuletin ostajalle. Tässä vaiheessa sopimus on saatettu kummankin osalta päätökseen. Kaksi sekuntia sen jälkeen myyjä vetää esiin sapelin, tappaa ostajan hahmon ja ottaa amuletin takaisin itselleen. Onko kyseessä varkaus? Pelin sääntöjen mukaan tämä on ok, kenties myyjän hahmo on vieläpä varas ammatiltaan.

Oikeudellinen tilanne tuskin ratkeaa lähiaikoina, mutta oli niin tai näin, käytännössä virtuaaliomaisuudella käytävän kaupan arvo näyttäisi kasvavan. Päivitys: Ei omaisuudensuojan puute näköjään Kiinankaan talouskasvua ole täysin estänyt.

Julkaistu 07:27  /  2 vastausta

Geishojen työmaa

- Vili Lehdonvirta

Terveisiä Tokiosta. On pitänyt ns. kiirettä, joten blogi on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Ajattelin näin alkajaisiksi kertoa hiukan nykyisestä asuinpaikastani ja sitä kautta pohtia lyhyesti paria kulutuskulttuuriin liittyvää käsitettä, aitoutta ja hypertodellisuutta.

 Kämppäni sijaitsee Kagurazaka-nimisellä alueella Tokion keskustassa Shinjukun piirissä. Nimen alkuosa kagura (神楽) tarkoittaa shintolaista seremoniallista tanssia ja viittaa alueella sijaitseviin temppeleihin. Loppuosa zaka (坂) tarkoittaa mäkeä tai rinnettä. Alue onkin käytännössä kilometrin mittainen alamäki, joka päättyy keisarin palatsin vallihautaan.

 Ennen vanhaan Kagurazaka oli yöelämän keskus ja vielä 1900-luvun alkupuolella paikka tunnettiin geishojen työmaana. Elostelulle tuli toppi toisessa maailmansodassa, kun alue pommitettiin sileäksi. Paikat kuitenkin jälleenrakennettiin osin vanhaan muottiin, mikä näkyy muun ohessa siinä, että lukuisat sivukadut ovat tarpeettoman sokkeloisia ja vailla nimiä. Temppelit ovat toiminnassa ja geishojakin on, tosin ei näkyvillä. Näin ollen Kagurazakan sanotaan säilyttäneen vanhaa luonnettaan.

Kagurazakalla on myös toinen luonteenpiirre: ranskalaisuus. Kun Japani 1800-luvun loppupuolella avautui ulkomaailmalle, Tokioon virtasi eurooppalaisia. Ranskalaiset syystä tai toisesta viehtyivät Kagurazakaan. Nykyään seudulla on ranskalainen koulu ja kulttuuri-instituutti, ja paikka säilyy ranskalaisyhteisön keskuksena.

Kagurazaka on luonnollisesti suosittu myös paikallisten keskuudessa. Kagurazakan brändi lupaa paitsi menneitä aikoja, myös kultturellia ranskalaisuutta. Pääkadulla on aitoja bistroja, brasserioita ja kahviloita à la Parisienne. Sivukujilla, tyylikkäästi hieman kätkössä, on aidon perinteisiä japanilaisravintoloita. Liikkeet myyvät posliinia, käsitehtyä paperia ja muita aitoja vanhanaikaisia tuotteita.

 Aitous on keskeinen tekijä hyödykkeen arvon kannalta. Aidoista tuotteista maksetaan enemmän kuin jäljitelmistä. Mutta mikä on aitoa?

Kagurazakassa sijaitseva bretagnelaisbistro on aidompi kuin Shinjukun aseman vieressä sijaitseva vastaava, koska Kagurazaka on aidosti ranskalaisvaikutteinen alue. Kagurazakan bistro ei kuitenkaan ole yhtä aito kuin Bretagnessa sijaitseva. Suomessa sijaitseva ei taida olla kovin aito. Entä Saksan ja Ranskan rajalla sijaitseva? Pitääkö kokin olla ranskalainen, vai riittääkö jos hän käyttää aitoja ranskalaisia reseptejä? Mitä jos kokki on ranskalainen, mutta hänellä ei ole kokin koulutusta? Pari ulkomaalaista asiakasta ei olisi pahitteeksi.

Ihmiset käyttävät huomattavasti aikaa ja vaivaa ratkaistakseen mikä on aitoa ja mikä ei. Tähän perustuu useamman aikakauslehden sisältö. Joidenkin yhteisöjen toiminnasta suurin osa on sitä, että setvitään kuka on aidosti yhteisön jäsen ja kuka ei, esimerkiksi bändin aidot fanit.

 Fyysisessä, objektiivisessa mielessä aitoutta voi olla vaikea löytää. Kagurazakassa mikään ei ole puolta vuosisataa vanhempaa. Bistroissa ja kahvilaketjuissa työskentelee japanilaisia ja korealaisia (ja vaikka työskentelisi ranskalaisiakin, tekisikö se siis aidoksi?). Voi siis ajatella, että aitous on ennemminkin subjektiivinen merkitys kuin aineeton ominaisuus. Kagurazakan pääkadun varrella on laulavia lyhtypylväitä, jotka soittavat valssia shoppaamisen lomassa. Kenties japanilaisen mielestä veisaava valotolppa luo eurooppalaista tunnelmaa.

Viime tiistaina kuollut ranskalainen kulttuurifilosofi Jean Baudrillard käytti käsitettä nimeltä hypertodellisuus. Se tarkoittaa tilaa, jossa kokemusmaailmamme koostuu pelkästään simulaatioista, merkeistä. Shoppailija Kagurazakassa kokee olevansa vanhanaikaisessa ja ranskalaisvaikutteisessa paikassa samalla kun hän kuluttaa samaa fyysistä materiaa mitä muuallakin. Kulutuskulttuuri peittää hyödykkeet merkitysten kerroksella ja on näin hypertodellisuutta.

 Baudrillard uskoi, että hypertodellisuuden alla on kuitenkin jonkinlainen alkuperäinen ja aito kokemus. Hän moralisoi voimakkaasti sen puolesta, että meidän pitäisi pyrkiä kokemaan tätä aitoa. Kagurazakan kävijän pitäisi siis oletettavasti pyrkiä näkemään, että temppelit vain näyttävät vanhoilta.

Japanilaisilla saattaa olla erilainen näkemys asiaan. Bishamonten Zenkokujin temppeli on rakennettu kolme kertaa uudestaan. Joku saattaisi sanoa, että alkuperäinen temppeli tuhoutui satoja vuosia sitten. Buddhalaiselle kyseessä on kuitenkin henkisesti sama paikka. Shintolaiset ovat perustaneet myös nettiin pyhättöjä. Parhaillaan väitellään niiden aitoudesta.

Jos voisin jutella Baurdillardin kanssa, kysyisin häneltä myös, voiko virtuaalihyödyke olla aito.

Julkaistu 22:34  /  3 vastausta