Oman kylän poikien kanssa ravintolassa

- Vili Lehdonvirta

Digitoday kertoi jokin aika sitten, että Ideaparkin Coyote-ravintolassa asiakkaat voivat tilata ja maksaa ateriansa pöydässä olevalla kosketusnäytöllä. Tarkoitus on, että konsepti kypsyy myöhemmin uudeksi ravintolatyypiksi, jossa kaikki tilaukset ja maksut toimivat itsepalveluperiaatteella.

Pari artikkelin kommentoijaa ovat huolissaan siitä, mihin tällainen kehitys lopulta johtaa. “Ihmissuhdetaidot ja käytöstavat alkavat jo muutenkin olla retuperällä,” itsepalvelua ja koneita lisäämällä tilanne vain pahenee, pelkää nimimerkki Ei hyvä.

Tokion ravintolaskenessä koneet ovat hoitaneet asiakaspalvelutehtäviä jo pidemmän aikaa, eikä trendi näytä hiipumisen merkkejä. Onko sosiaalisuus vaarassa? Korvaantuvatko ihmisten väliset kohtaamiset käyttöliittymillä ja transaktioilla? Kuukausi sitten kirjoitin simuloidusta naisäänestä, eikä se ole ainoa naisen osa, joka Japanissa on syntetisoitu.

Ravintoloita on tietysti paljon erilaisia. Ramen-, soba- ja donburiannoksia tarjoilevissa pikaruokapaikoissa sisäänkäynnin vierestä löytyy usein automaatti, josta voi ostaa ruokia ja juomia vastaavat liput. Liput ojennetaan tiskin yli henkilökunnalle, joka tarjoilee tilatun aterian tiskille tai pöytään. Kun kyseessä on pikaruokapaikka, on helppo ymmärtää, että toimintaa pyritään tällä tavalla tehostamaan vuorovaikutuksen kustannuksellakin.

Tehokkuutta tavoitellaan myös kaiten-zushi- eli liukuhihnasushiravintoloissa. Osakassa on näköjään ollut jo useamman vuoden paikka, jossa tilaaminen tapahtuu kosketusnäytöltä ja annos saapuu pöytään liukuhihnalla. Laskutus perustuu tyhjien lautasten tyypin ja lukumäärän tunnistamiseen.

Myös izakaya-tyyppisissä “japanilaisissa baareissa”, joihin mennään päivän päätteeksi työporukalla, on alkanut näkyä pöydissä kosketusnäyttöjä. Näytöltä voi paitsi tilata, joskus myös tutustua annosten valmistusaineisiin, paikan historiaan tai muihin taustatietoihin. Kokemuksesta tiedän, että kevyessä marinadissa olevan kymmenen hengen remmin tilausten koordinoiminen on huomattavasti helpompaa sähköisesti kuin tarjoilija-paran kautta.

Yllättävää onkin ehkä se, että nyt myös ns. paremmissa paikoissa on alkanut näkyä kosketusnäyttöjä. Siis paikoissa, jotka perinteisesti kilpailevat asiakaspalvelulla ja tunnelmalla. Onko tämä nyt viimeistään merkki siitä, että ihmisten välinen vuorovaikutus on joutumassa kriisiin, kuten nimimerkki Ei hyvä pelkää?

Ennen teollistumista ja sitä seurannutta kaupungistumista tavalliset ihmiset elivät koko elämänsä ympäristössä, jossa jokainen vastaantulija oli vähintään nimeltä tuttu. Vasta kaupungistumisen myötä päädyimme tähän hassuun tilanteeseen, jossa joka päivä kadulla tulee vastaan satoja täysin tuntemattomia ihmisiä.

Jotta nämä täysin tuntemattomat ihmiset eivät astuisi toistensa varpaille, on syntynyt suuri joukko käyttäytymissääntöjä, kuten että kuuluu olla hiljaa ja katsoa pois kun kävellään ohitse. Myös ravintolassa ruokaa ja juomaa ostettaessa pelin henki on se, että osapuolet noudattavat tiettyjä ennalta sovittuja protokollia. Tällä tavalla ihmiset, jotka eivät tiedä toistensa taustoista mitään, voivat hetken ajan toimia yhteistyössä.

Japanissa nämä protokollat ovat erityisen pitkälle vietyjä ja monimutkaisia, ja niistä pidetään hyvin tiukasti kiinni. Ihmekös tuo, kun Tokiossakin asuu 20 miljoonaa ihmistä meren ja vuoren välisessä pienessä raossa. Mutta lopputulos on se, että ravintoloissa tarjoiluhenkilökunnan toiminta on ystävällisyydestä ja palveluhenkisyydestä huolimatta hiukan kaavamaista, joidenkin mielestä jopa robottimaista. Kyse on ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta, mutta on mahdollista väittää, ettei kovin merkityksellisestä sellaisesta.

Kenties voisi ajatella, että asiakaspalvelun korvaaminen koneilla ei uhkaa sosiaalisuutta, vaan päin vastoin. Vapauttamalla meitä kaavamaisesta vuorovaikutuksesta tuntemattomien ihmisten kanssa se sallii meidän keskittyä paremmin niihin ihmissuhteisiin, joista todella välitämme.

Eräänä tammikuun iltana Uenon kaupunginosassa illallistin paikallisen ystävättäreni kanssa huoneessa, johon mahtui vain kaksi ihmistä, kosketusnäyttö ja ikkuna. Ikkunasta näkyivät temppelin uudenvuodenlyhdyt. Tuntui, ettei talossa olisi koneiden lisäksi muita ihmisiä ollutkaan. Uskotte kun sanon, että ei siinä olisi muita ihmisiä kaivattukaan.

Verkon avulla olen jatkanut yhteyden pitämistä Japanissa asuviin ystäviini Suomestakin. Toisaalta olen myös käytännössä välttänyt kohtaamisia tuntemattomien kanssa ostamalla elokuvani, kenkäni ja läppärini kaupan tiskin sijaan netistä.

Voidaan kuvitella tulevaisuudenskenaario, jossa olemme kokonaan palanneet esiteollisen kaltaisiin tuttujen ihmisten muodostamiin yhteisöihin. Vaikka vieressämme, allamme ja päällämme kuhisee vieraita ihmisiä, koneet piilottavat tämän seikan meiltä. Kokemusmaailmamme koostuu pelkästään vuorovaikutuksista oman kylän väen kanssa, riippumatta siitä asuvatko he Suomessa vai Japanissa. Muita ei maailmassa olekaan.

Parhaillaan kirjoitan tätä kuitenkin ravintolassa, tuntemattomien ihmisten puheensorinassa, kuten minulla on tapana näitä blogiartikkeleita kirjoittaa. Tokiossa asumisen huonoja puolia on se, että Helsingistä on sen jälkeen vaikea löytää paikkaa, jossa kokisi saavansa siedettävää palvelua. Glo bar pärjää tänään kyllä ihan hyvin.

P.s. tähän juttuun piti tulla kuvia, mutta kuvien lisäämien ei tällä hetkellä näytä toimivan. Lisään myöhemmin.

Julkaistu 14:38  /  1 vastaus