Geishojen työmaa

- Vili Lehdonvirta

Terveisiä Tokiosta. On pitänyt ns. kiirettä, joten blogi on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Ajattelin näin alkajaisiksi kertoa hiukan nykyisestä asuinpaikastani ja sitä kautta pohtia lyhyesti paria kulutuskulttuuriin liittyvää käsitettä, aitoutta ja hypertodellisuutta.

 Kämppäni sijaitsee Kagurazaka-nimisellä alueella Tokion keskustassa Shinjukun piirissä. Nimen alkuosa kagura (神楽) tarkoittaa shintolaista seremoniallista tanssia ja viittaa alueella sijaitseviin temppeleihin. Loppuosa zaka (坂) tarkoittaa mäkeä tai rinnettä. Alue onkin käytännössä kilometrin mittainen alamäki, joka päättyy keisarin palatsin vallihautaan.

 Ennen vanhaan Kagurazaka oli yöelämän keskus ja vielä 1900-luvun alkupuolella paikka tunnettiin geishojen työmaana. Elostelulle tuli toppi toisessa maailmansodassa, kun alue pommitettiin sileäksi. Paikat kuitenkin jälleenrakennettiin osin vanhaan muottiin, mikä näkyy muun ohessa siinä, että lukuisat sivukadut ovat tarpeettoman sokkeloisia ja vailla nimiä. Temppelit ovat toiminnassa ja geishojakin on, tosin ei näkyvillä. Näin ollen Kagurazakan sanotaan säilyttäneen vanhaa luonnettaan.

Kagurazakalla on myös toinen luonteenpiirre: ranskalaisuus. Kun Japani 1800-luvun loppupuolella avautui ulkomaailmalle, Tokioon virtasi eurooppalaisia. Ranskalaiset syystä tai toisesta viehtyivät Kagurazakaan. Nykyään seudulla on ranskalainen koulu ja kulttuuri-instituutti, ja paikka säilyy ranskalaisyhteisön keskuksena.

Kagurazaka on luonnollisesti suosittu myös paikallisten keskuudessa. Kagurazakan brändi lupaa paitsi menneitä aikoja, myös kultturellia ranskalaisuutta. Pääkadulla on aitoja bistroja, brasserioita ja kahviloita à la Parisienne. Sivukujilla, tyylikkäästi hieman kätkössä, on aidon perinteisiä japanilaisravintoloita. Liikkeet myyvät posliinia, käsitehtyä paperia ja muita aitoja vanhanaikaisia tuotteita.

 Aitous on keskeinen tekijä hyödykkeen arvon kannalta. Aidoista tuotteista maksetaan enemmän kuin jäljitelmistä. Mutta mikä on aitoa?

Kagurazakassa sijaitseva bretagnelaisbistro on aidompi kuin Shinjukun aseman vieressä sijaitseva vastaava, koska Kagurazaka on aidosti ranskalaisvaikutteinen alue. Kagurazakan bistro ei kuitenkaan ole yhtä aito kuin Bretagnessa sijaitseva. Suomessa sijaitseva ei taida olla kovin aito. Entä Saksan ja Ranskan rajalla sijaitseva? Pitääkö kokin olla ranskalainen, vai riittääkö jos hän käyttää aitoja ranskalaisia reseptejä? Mitä jos kokki on ranskalainen, mutta hänellä ei ole kokin koulutusta? Pari ulkomaalaista asiakasta ei olisi pahitteeksi.

Ihmiset käyttävät huomattavasti aikaa ja vaivaa ratkaistakseen mikä on aitoa ja mikä ei. Tähän perustuu useamman aikakauslehden sisältö. Joidenkin yhteisöjen toiminnasta suurin osa on sitä, että setvitään kuka on aidosti yhteisön jäsen ja kuka ei, esimerkiksi bändin aidot fanit.

 Fyysisessä, objektiivisessa mielessä aitoutta voi olla vaikea löytää. Kagurazakassa mikään ei ole puolta vuosisataa vanhempaa. Bistroissa ja kahvilaketjuissa työskentelee japanilaisia ja korealaisia (ja vaikka työskentelisi ranskalaisiakin, tekisikö se siis aidoksi?). Voi siis ajatella, että aitous on ennemminkin subjektiivinen merkitys kuin aineeton ominaisuus. Kagurazakan pääkadun varrella on laulavia lyhtypylväitä, jotka soittavat valssia shoppaamisen lomassa. Kenties japanilaisen mielestä veisaava valotolppa luo eurooppalaista tunnelmaa.

Viime tiistaina kuollut ranskalainen kulttuurifilosofi Jean Baudrillard käytti käsitettä nimeltä hypertodellisuus. Se tarkoittaa tilaa, jossa kokemusmaailmamme koostuu pelkästään simulaatioista, merkeistä. Shoppailija Kagurazakassa kokee olevansa vanhanaikaisessa ja ranskalaisvaikutteisessa paikassa samalla kun hän kuluttaa samaa fyysistä materiaa mitä muuallakin. Kulutuskulttuuri peittää hyödykkeet merkitysten kerroksella ja on näin hypertodellisuutta.

 Baudrillard uskoi, että hypertodellisuuden alla on kuitenkin jonkinlainen alkuperäinen ja aito kokemus. Hän moralisoi voimakkaasti sen puolesta, että meidän pitäisi pyrkiä kokemaan tätä aitoa. Kagurazakan kävijän pitäisi siis oletettavasti pyrkiä näkemään, että temppelit vain näyttävät vanhoilta.

Japanilaisilla saattaa olla erilainen näkemys asiaan. Bishamonten Zenkokujin temppeli on rakennettu kolme kertaa uudestaan. Joku saattaisi sanoa, että alkuperäinen temppeli tuhoutui satoja vuosia sitten. Buddhalaiselle kyseessä on kuitenkin henkisesti sama paikka. Shintolaiset ovat perustaneet myös nettiin pyhättöjä. Parhaillaan väitellään niiden aitoudesta.

Jos voisin jutella Baurdillardin kanssa, kysyisin häneltä myös, voiko virtuaalihyödyke olla aito.

Julkaistu 22:34

Merkintä on julkaistu maanantaina, 12. maaliskuuta 2007 klo 22:34. Voit seurata merkinnän herättämää keskustelua RSS 2.0-virran avulla. Voit kirjoittaa oman vastauksen tai tehdä viittauksen omalta sivustoltasi.