Virtuaalitalouksia tutkimaan

- Vili Lehdonvirta

Hei pitkästä aikaa! Törmäsin suurlähettilään itsenäisyyspäivänvastaanotolla Yoeen, joka yritti taas opettaa minua bloggaamaan vähemmän ja useammin.

Yoe on Suomesta kotoisin oleva punatukkainen neurotutkija, joka asuu tässä lähellä ja bloggaa rennolla otteella muun muassa Japanista, Second Lifesta ja tieteen tekemisestä. Esseen kirjoittamisen sijaan laitankin tällä kertaa vain lehdistötiedotteen, joka julkaistiin juuri. Englanninkielinen versio löytyy täältä.

Virtuaalitalouksien tutkimushanke käynnistyy Tietotekniikan tutkimuslaitos HIITissä

Helsinki 12.12.2007

Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT on saanut Tekesiltä rahoituksen uuteen tutkimushankkeeseen, jonka aiheena ovat ns. virtuaalitaloudet: järjestelmät, joissa miljoonat Internetin käyttäjät käyvät kauppaa virtuaalisilla esineillä ja rahayksiköillä, usein oikeasta rahasta. Advanced Virtual Economy Applications (AVEA) -niminen hanke käynnistyy tammikuussa ja kestää 2,5 vuotta.

“On hienoa, että pääsemme laajentamaan maailmanlaajuisestikin ainutlaatuista tutkimustamme tällä alueella. Virtuaalitalouksiin käytetään yhä enemmän aikaa ja rahaa, mutta perustavanlaatuisia kysymyksiä on yhä vastaamatta,” sanoo Marko Turpeinen, HIITin Verkostoyhteiskunta-tutkimusohjelman johtaja.

Hankkeen yritysyhteistyökumppaneita ja rahoittajia ovat Nokia Research Center, CCP Games, Playdo ja SWelcom. Hankkeessa tutkitaan muun muassa virtuaalihyödykkeiden myyntiin perustuvia ansaintamalleja, suurten virtuaalitalouksien makrotaloudellisia mittareita ja virtuaalitalouksien soveltamista mobiili- ja ubiikkialustoille.

“Yhteistyömme CCP Gamesin kanssa avaa meille pääsyn EVE Online -verkkopelin taloudelliseen dataan. EVE Online on todennäköisesti maailman suurin pelitalous. Tietääksemme tämä on ensimmäinen kerta, kun tutkijoilla on pääsy näin laajaan virtuaalitaloutta koskevaan aineistoon,” sanoo tutkija Vili Lehdonvirta, Virtual Economy Research Network -sivuston perustaja.

Hankkeessa tutkitaan myös “virtuaalikuluttajuuden” kasvua tavallisten Internetin käyttäjien keskuudessa, trendi joka on lähtöisin Itä-Aasiasta.

“Virtuaalihyödykkeiden myynnistä on muodostumassa varteenotettava ansaintamalli myös joillekin perinteisemmille verkkopalveluille, kuten yhteisösivustoille. Arviomme mukaan virtuaalihyödykkeitä ostettiin viime vuonna noin 1,5 miljardin euron arvosta maailmanlaajuisesti,” sanoo Lehdonvirta.

HIITin tutkimusyhteistyökumppani hankkeessa on Wasedan yliopisto Tokiossa.

Tietotekniikan tutkimuslaitos HIIT on Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun yhteinen tutkimuslaitos, joka perustettiin vuonna 1999. HIIT tutkii tietotekniikkaa ja siihen liittyviä poikkitieteellisiä aiheita, tavoitteena tieteellisesti merkittävät tulokset jotka hyödyttävät Suomen teollisuutta ja tietoyhteiskuntaa. HIITissä työskentelee noin 170 tutkijaa ja muuta henkilöstöä. http://www.hiit.fi/

Virtual Economy Research Network (VERN) on HIITin ylläpitämä sivusto ja postituslista virtuaalihyödykkeiden kaupasta kiinnostuneille tutkijoille ja kehittäjille. http://virtual-economy.org/

Lisätietoja:

Marko Turpeinen
marko.turpeinen@hiit.fi
puh. +358 50 64084

Vili Lehdonvirta
vili.lehdonvirta@hiit.fi
puh. +358 50 384 1530

Julkaistu 14:33  /  Kommentoi

Facebook vs. Second Life

- Vili Lehdonvirta

GDC China, Tokyo Game Show ja DiGRA 2007 – nämä tapahtumat olen kolunnut läpi sen jälkeen kun viimeksi postasin State of Play -konferenssista Singaporesta. Kestänee jonkin aikaa sulatella konferenssiputken kokemukset, mutta bloggaan nyt alkajaisiksi pari mielenkiintoista sirpaletta Second Lifestä, Facebookista ja mainonnasta.

State of Play on virtuaalimaailma-aiheinen konferenssi, mutta eniten keskustelua Second Lifen jälkeen herättikin Facebook: “kaksiulotteinen” verkottumis- ja yhteisöpalvelu. Minulle tämä sopi hyvin, koska oman tutkimusaiheeni (virtuaalikuluttajuus: virtuaaliesideiden ostaminen oikealla rahalla) kannalta ei ole järkeä keskittyä pelkästään 3D-ympäristöihin ja jättää käyttäjämääriltään paljon merkittävämmät 2D-ympäristöt huomiotta.

(Jos tarkkoja ollaan, niin ero Facebookin ja virtuaalimaailman välillä ei ole niinkään esitystavan ulottuvuuksien lukumäärässä, koska myös kaksiulotteiselle grafiikalla voidaan esittää virtuaalinen maailma. Parempi kriteeri on mielestäni se, että virtuaalimaailma simuloi geometrista tilaa, esitystavasta riippumatta. Kutsutaan Facebookia ja IRC-Galleriaa vaikka yhteisöpalveluiksi.)

Sama teema toistui paneelissa, jossa Electric Sheep Company, Centric, Millions of Us ja Inside This World -markkinointitoimistojen edustajat keskustelivat mainonnan tulevaisuudesta virtuaalimaailmoissa. Suurin osa kyseisistä toimistoista syntyi, kun yritykset ryntäsivät perustamaan brändeillensä presenssiä Second Lifeen. Nyt keskustelun aiheena oli kestävä mainonta, “sustainable marketing in virtual worlds”.

SL:ssä on joitakin satoja tuhansia aktiivisia käyttäjiä. Lindenin tilastojen mukaan 540 151 käyttäjää kirjautui sisään vähintään tunniksi elokuun aikana. Näistä 1732 oli Suomesta.

Tyypillisesti brändille rakennetaan SL:een jonkinlainen oma tila tai toimipiste, esim. Billabong-baari tai ABC-saari. Parhaimmillaan näissä tiloissa vierailee joitakin tuhansia käyttäjiä viikossa. Samaan hintaan saisi printti- tai verkkomainoksilla kymmenen tai sata kertaa enemmän kontakteja. Miksi SL?

SL-kampanjoista raportoidaan ja keskustellaan laajasti SL:n ulkopuolella, sekä blogeissa että massamediassa. Kun Ruotsi kertoi helmikuussa suunnitelmista perustaa virtuaalisuurlähetystö SL:een, asiasta raportoivat mm. Reuters, Fox, BBC ja Spiegel. Kukaan ei tiedä perustettiinko SL:een lopulta mitään, mutta Ruotsi sai paljon näkyvyyttä edelläkävijämaana. Kontaktihinta oli taatusti edullinen.

Kuherruskuukausi päättyi

Viimeistään kesällä mainstream-median ja Lindenin yhdessä rakentama vuoden kestänyt SL-hype alkoi kuitenkin taittua. Itse palvelu jatkaa kasvuaan, mutta median suhtautuminen on muuttumassa. Se että joku pitää pressitilaisuuden SL:ssä ei enää ylitäkään uutiskynnystä. Virtuaalitoimistojen nykyisen bisneksen kestävyys (sustainability) on uhattuna. Niinpä panelistit pohtivat, mistä kampanjoiden ROI pitkällä tähtäimellä syntyy.

Vastauksia löytyi useita. Ensinnäkin kun työkalut, taidot ja prosessit kehittyvät, virtuaalikamppisten kustannukset pienenevät. Habbo Hotellissa suoritetaan koko ajan kampajoita, joiden kohdeyleisö on palvelun käyttäjät eivätkä ulkopuoliset toimittajat.

Toiseksi virtuaalikamppiksella saavutettu kontakti voi olla laadullisesti ihan erilainen kuin mitä printti- tai verkkomainoksella saavutetaan. Muistijäljen syntymiseen vaikuttavat tilanteen kesto, vuorovaikutus, tilanteeseen liittyvät tunnetilat ja muut läsnäolijat. Millions of Us:n Ted Tagamin mukaan jossakin SL-kampanjassa keskimääräinen kontaktin kesto oli päiviä eikä sekunteja.

Virtuaaliympäristö tarjoaa erityisen hyvät puitteet brändin ja käyttäjän väliseen oikeaan vuorovaikutukseen. Panelistit mainitsivat positiivisena esimerkkinä Coca Colan Virtual Thirst -kilpailun. Vaatii tosin aikamoista rohkeutta perinteiseltä mainostajalta luovuttaa brändi massojen pyöriteltäväksi. Arvot on syytä olla kohdallaan tai homma voi mennä pipariksi. Myös kohdeyhteisön käyttäytymiskoodit ja symbolit on syytä tuntea hyvin tai voi päätyä naurunalaiseksi. Tässä mielessä virtuaalikampanja muistuttaa enemmän tapahtumien sponsorointia kuin bannerimainontaa.

Mainoksia naamakirjaan

Ehkä tärkein ratkaisu virtuaalitoimistojen ahdinkoon oli kuitenkin se, että SL-buumissa syntyneet toimistot laajentavat nyt toimintaansa kaksiulotteisiin yhteisöpalveluihin. Virtuaalimaailmat nähdään yhtenä osajoukkona yhteisöpalveluiden kirjosta, jossa ajatusjohtajan roolin ottaakin vaihteeksi Facebook.

Kun ensimmäisen kerran kuulin että Microsoft on tarjonnut Facebookista hirveitä summia, ensireaktioni oli “myy, Zuckerberg, myy jo herran tähden!” Friendster, Orkut ja MySpace: geneerisiä verkottumispalveluita tulee ja menee. Kun kriittinen kärki vaihtaa uuteen palveluun, verkostoefekti pyörähtää käyntiin ja massa valahtaa mukana.

Mutta Facebook on hiukan erilainen. Ohjelmointirajapinnan avulla ulkopuoliset kehittäjät lisäävät palveluun jatkuvasti uusia ominaisuuksia. Marc Andeerssenilla on hyvä artikkeli siitä miten tämä käytännössä toimii ja mitä seurauksia sillä on. Voi olla että Facebook on ympyröissä vielä pitkään.

Ulkopuoliset kehittäjät ovat vapaita soveltamaan mitä tahansa bisnesmallia rakentamiinsa Facebook-sovellutuksiin, mukaanlukien mainostilan myymistä. SocialMedia on koonnut sovelluksia yhteen verkostoksi, jota he myyvät mainostajille. Toinen mieleentuleva vaihtoehto on, että mainostaja luo itse houkuttelevan viraalisovellutuksen, ja kerää sitä kautta pari miljoonaa silmäparia. Tähän mennessä olen nähnyt vasta sellaisia tapauksia, joissa FB-sovellutusten kehittäjä mainostaa itseään FB-sovellutuksilla.

Tästäkin artikkelista tuli aikamoista Facebook-hypetystä. Toisaalta samaan aikaan kun Facebook valtaa otsikoita, virtuaalimaailmoista lähtöisin olevat käsitteet kolonisoivat hiljaa Facebookia: (vampyyri)avatarit, kokemuspisteet ja levelit – ja mikä mielenkiintoisinta, virtuaaliesineiden omistaminen ja ostaminen oikealla rahalla.

P.s. HIITille on perustettu vastikään ryhmäblogi In HIIT. Mistäpäs muustakaan pomoni Marko Turpeinen ja kollegani Risto Sarvas tuoreimmassa jutussa kirjoittavat kuin Facebookista!

Julkaistu 17:48  /  2 vastausta

Virtuaalimaailmoista näennäistä hyötyä?

- Vili Lehdonvirta

Terveisiä Singaporesta! Saavuin tänne tänään ottaakseni osaa virtuaalimaailma-alan ykköstapahtumaan, State of Play -konferenssiin. Kyseessä on teollisuuden, akatemian ja julkisen sektorin toimijoiden yhteinen keskustelukerho.

On tietysti hieman ironista, että virtuaali- tapaamispaikoista keskustelemiseen täytyy järjestää fyysinen kokous. Jo viidettä kertaa.

Joidenkin mielestä virtuaalitila pitkälti korvaa muut vuorovaikutus- menetelmät sitä mukaa kun teknologia kehittyy. WWW:n seuraajaksi on hahmoteltu jonkinlaista hajautettua kolmiulotteista maailmaa, jota käytetään ohjaamalla hahmoa porttien lävitse ja informaatiolähteiden luo. Kehittynein olemassaoleva järjestelmä lienee Croquet.

Intuitiivisuus vs. tehokkuus

Kolmiulotteisen “todenkaltaisen” vuorovaikutuksen etuja sanotaan olevan intuitiivisuus (esim. ovi toimii porttina toiseen tilaan) ja kommunikaatiokaistan leveys (esim. kaverin hahmon kasvoilta on luettavissa ilmeitä).

Tällöin saattaa kuitenkin unohtua, että ihmisellä on kyky käsitellä myös abstraktia tietoa, ja se on usein tehokkaampaa. Ovea esittävän kuvan sijasta riittää, että linkki merkitään alleviivaamalla se. Ilmeiden välittämää informaatiota on vaihtelevalla menestyksellä välitetty hymiöillä ja interjektioilla (“lol”).

Näiden konventioiden merkitykset pitää tietysti ensin opetella, mutta sen jälkeen yksi sana voi vastata tuhatta polygonia. Kirjojakin luetaan, vaikka “intuitiivisempia” ja “leveämpikaistaisia” medioita kuten televisio on saatavilla. Aiheesta on vastikään keskusteltu myös virtuaalimaailma-ajattelijoiden kotiblogi Terra Novassa.

Vaikka virtuaalimaailmat eivät maailma valloittaisikaan, ne voivat monessa suhteessa olla kiinnostava erikoistapaus. Oikeustieteilijä Joshua Fairfield kehitti virtuaaliomaisuuden teoriansa virtuaalimaailmoiden pohjalta, mutta määritelmän mukaista virtuaaliomaisuutta voi olla vaikka pikaviestijärjestelmässä. Tänään tapasin nettimarkkinointitoimisto Millions of Usin Ted Tagamin, joka käyttää Second Lifeä intuitiivisena harjoituskenttänä ennen kuin yrittää pureutua vähemmän graafisten nettiyhteisöjen vieläkin eksoottisempiin kulttuureihin.

Seuraavaksi Shanghai

State of Play on aiemmin järjestetty New York Law Schoolissa, mutta tällä kertaa teemana on idän ja lännen vuorovaikutus. Singapore onkin eräänlainen “pehmeä lasku Aasiaan” tai “Asia for dummies”: temppelit ovat kiehtovia ja ruoka eksoottista, mutta paikalliset puhuvat kaikki englantia. Totta puhuen ICT-hubiksi itseään positioiva saarivaltio myös tukee tapahtumaa taloudellisesti. Viestintäministeri tmv. pitää huomenna aamiaispuheen.

Sunnuntaina siirryn Shanghaihin, jossa järjestetään ensimmäinen Game Developer’s Conference China. Yhdysvaltain GDC on peliteollisuuden tärkeimpiä tapahtumia, ja kasvavan Kiinan peliteollisuuden tarpeisiin on nyt lanseerattu omansa. Minä olen menossa esitelmöimään aiheesta “Real-Money Trade of Virtual Property: Risk or Revenue Opportunity”. Tekes on kovasti yrittänyt houkutella tapahtumaan suomalaisia pelialan yrityksiä.

Syyskuun vaihteessa palaan taas Wasedan yliopiston DCL-labraan Tokioon. Tarkoituksena on opiskella raivoisasti japania, edistää väitöskirjaa ja syventää yhteistyötä paikallisten kanssa. Siitä lisää syksymmällä.

Lupasin viime jutussa esitellä japanilaisen keksinnön, jota tuskin tullaan näkemään Suomessa. Kyseessä on laite, joka sijoitetaan wc-tilan eriöön vessapaperirullan yläpuolelle. Sen tarkoituksena on voimakasta kohinaa tuottamalla peittää alleen ne äänet, joita wc-istuimen käytössä saattaa normaalisti syntyä. Laite aktivoidaan hygieenisesti ilman kosketusta viemällä käsi parin sentin päähän tunnistimesta.

Onko vekottimesta hyötä? Eriöstä kantautuvat molskahdukset koetaan vastenmielisiksi, joten niiden peittäminen tuntuu johdonmukaiselta. Mutta vastenmielistä ei kai ole ääni sinänsä, vaan sen indeksinen suhde ulostamiseen. Jos nyt molskahdus korvataan kohinalla, mutta indeksinen suhde säilyy, niin eikö kohina ala pian herättää täsmälleen samoja mielikuvia? Tällaista pohdin aina kun vahingossa aktivoin laitteen vessapaperia hamutessani.

Julkaistu 21:11  /  3 vastausta

Virtuaalikaloja ja oikeita hevosia

- Vili Lehdonvirta

Terveisiä Lontoosta! Blogi on ollut kesätauolla mutta minä en. Ajattelin kertoa hiukan mitä olen puuhannut ja pohtinut, ja seuraavassa postauksessa valottaa syksyn suunnitelmia.

Kieliopinnot Wasedan yliopistossa päättyivät toukokuussa dramaattisesti tuhkarokkoepidemiaan. Useita Tokion kouluja ja yliopistoja suljettiin tartuntojen estämiseksi. Toisin kuin meikäläiset, japanilaiset eivät kuulemma ole pitkään aikaa rokottaneet lapsiaan tuhkarokon varalta, koska tauti oli käytännössä hävitetty. Tietääkseni kukaan ei sentään kuollut miniepidemiassa.

Labramme sijaitsee kampuksen ulkopuolella, joten työt jatkuivat normaalisti. Kirjoitin muun muassa japanilaisten kanssa pari paperia hiukan eriskummallisesta ubiteknologian sovellusalueesta. Järjestelmä havainnoi ihmisen käyttäytymistä esimerkiksi kotona ja pyrkii tunteisiin vetoavan palautteen avulla saamaan aikaan muutosta elintavoissa.

Yksi labrassa rakennettu prototyyppi seuraa käyttäjän hampaidenharjaamistottumuksia harjaan jemmatun kolmiakselisen kiihtyvyyssensorin avulla. Palaute annetaan kylpyhuoneen peiliin ilmestyvän virtuaalisen akvaarion kautta. Jos Pikku-Takeshi ei harjaa hampaitaan kunnolla, kalat alkavat voida huonosti ja ennen pitkää kupsahtavat. Tunnollisesta harjauksesta palkitaan tanssivilla ja lisääntyvillä kaloilla.

Hieman “japanilainen” konsepti joka ei ehkä heti menestyisi Suomen markkinoilla, mutta perusideassa on potentiaalia: rakennetaan ikäänkuin pervasiivisia pelejä, jotka ohjaavat ihmisen käyttäytymistä haluttuun suuntaan. Esimerkiksi energian säästäminen kotona (valojen sammutteleminen jne.) saattaisi olla hyvä sovellusalue. Ensimmäisen paperin voi imuroida tästä (9.6M pdf).

Järjestelmä nostaa toki esille myös joukon eettisiä kysymyksiä, joita joudutaan joka tapauksessa pohtimaan. Vaikkei hammasharjaan ehdoin tahdoin asennettaisi kiihtyvyyssensoria, käyttäytymistämme koskevan tiedon passiivinen kerääminen lisääntyy.

Toukokuussa kävin myös konferenssissa (EPECC 2007) Kiinassa, Sichuanin maakunnan pääkaupungissa Chengdussa. Aiheena oli sähköisten maksujärjestelmien tulevaisuus Kiinassa. En varmasti olisi muuten eksynyt, mutta tuttu kiinalainen proffa pyysi tulemaan. Virtuaaliomaisuus ja virtuaaliraha olivat nimittäin kovasti pinnalla keskusteluissa. Leikkirahasta on tullut suosittu maksuväline Kiinan nopeasti kasvavilla sähköisillä markkinapaikoilla, ja paikalliset proffat ovat hieman ihmeissään ilmiöstä.

Kiinassa on 110 miljoonaa netin käyttäjää, mikä on toiseksi eniten maailmassa. Erään arvion mukaan maailman suosituimmista verkkosivuista kolmasosa sijaitsee Kiinassa. Sähköinen kaupankäynti on kuitenkin lähtenyt verkkaisesti liikkelle. Pullonkaulana on ollut maksaminen. Luottokortin omistaminen on harvinaista, ja monella ei ole edes pankkitiliä. Jopa virtuaaliesineitä myytäessä on käytetty käteistä. Virtuaalimiekan ostaja tapaa myyjän nettikahvilassa ja ojentaa nipun ryppyisiä seteleitä, vaikka itse kauppatavara on pelkkiä bittejä. Tietoyhteiskunnan osa-alueet ovat kehittyneet aivan eri tahtia.

Maksujärjestelmien kehitystä on tietysti hidastanut rahamarkkinoiden sääntely Kiinassa. Virtuaalirahaa, erityisesti Tencent QQ -pikaviestijärjestelmän Q-kolikoita, on ryhdytty käyttämään korvikkeena, koska sitä on halpaa ja vaivatonta siirtää käyttäjätililtä toiselle. Q-kolikoita voi vaihtaa yuaneiksi ja takaisin epävirallisilla markkinapaikoilla. Nyttemmin ongelmaa ratkomaan on avattu myös PayPalin kaltaisia “virallisia” nettimaksujärjestelmiä, kuten AliPay. Myös PayPalista on avattu kiinalainen versio, mutta sillä ei voi siirtää varoja ulkomaisille PayPayl-käyttäjille tai toisin päin.

Konferenssissa puhui myös Bo Harald, “eurooppalaisen nettipankin isä”. Hän kehitti kuluttajille suunnatun verkkopankin 80-luvulla KOPissa, minkä seurauksena Suomi ja muut Pohjoismaat ovat reippaasti muuta maailmaa edellä nettipankin ja sähköisen maksamisen käyttöönotossa. Nykyään Harald työskentelee TietoEnatorilla, missä hänen missionsa on kolikon kääntöpuolen eli sähköisen laskutuksen edistäminen. Tavoitteena on tila, josta Harald käyttää nimitystä “real-time economy”. Kuluttajapuolella tämä liittyy osittain siihen, mitä aiemmin kirjoitin ubimaksamisesta.

Kiinan jälkeen palasin kesäksi Suomeen, tarkoituksena edistää väikkäriä ja tehdä ns. metatyötä eli hankkeiden valmistelua ja rahoituksen järjestämistä HIITissä. Lontooseen lähdin ad hoc kavereita moikkaamaan kun sain edulliset lennot. Lontoosta voisi mainita sellaisen hauskan sattumuksen, että viime viikon tiistaina päädyin mystery shopperiksi raviradalle. Kaverin isän firma suorittaa palvelukokemuksen arviointia eli mystery shoppingia erilaisten liikkeiden toimeksiannosta. Kulutustutkija minussa kiinnostui tästä ja pääsin leikillä mukaan. Tehtäväni oli esittää hevosen omistajaa vaikka olin ensimmäistä kertaa raveissa. Olisi tehnyt mieli pukeutua tweediin ja kanniskella kävelykeppiä.

Tätä lähettäessäni olen jo ehtinyt palata Helsinkiin. Jatkan seuraavalla kerralla syksyn suunnitelmista ja esittelen japanilaisen keksinnön, jota tuskin koskaan tullaan näkemään Suomessa. Varoitus: sisältää vessahuumoria.

Julkaistu 03:45  /  5 vastausta

Kevään mallisto: mobiilitelkkaria ja retroluureja

- Vili Lehdonvirta

NTT DoCoMon tämän kevään puhelinmalliston (video) ankkureita ovat televisiokännykät ja retrohenkiset trendirasiat. Uusinta valikoimaa edustaa myös D800iDS (”Double Screen”), jonka käyttöliittymä tuo mieleen Nintendo DS:n.

Japanilaiseen makuun valmistetut luurit ovat usein ulkonäöltään melko railakkaita. Kännyköiden suurkuluttajia ovat nuoret, mutta myös aikuiselle japanilaiselle istuu iloinen ja leikkisä muotoilu. Itse tykkään 703-sarjan kulmikkaista kapuloista, joiden ledimatriisit kertovat saapuneista viesteistä. Toisaalta Nokia N80:n kylmän asiallinen metallia ja mustaa muovia -look tuntuu herättävän arvostusta paikallisten keskuudessa (kunpa siitä saisi vielä sen mauttoman sinisen ledin pois takuun raukeamatta).

DoCoMon puhelimia valmistavat Panasonic, Sharp, NEC, Mitsubishi ja Fujitsu. Sony Ericssoniltakin on mahtunut mukaan muun muassa Bravia-brändätty TV-puhelin. Nokialaisia tämän vuoden mallistossa ei näytä olevan, vanhasta mallistosta löytyy yksi. Huolimatta useammasta valmistajasta DoCoMo yrittää pitää käyttäjäkokemuksen vakioituna. Puhelimen ja liittymän käsittävät paketit myydään Foma-brändillä eikä asiakas välttämättä kuule valmistajasta mitään.

Foma-luurin konepellin alla pyörii yhä useammin Linux. Ominaisuuksiin kuuluu nyt yleensä osaifu keitai (”lompakkokännykkä”) ja joissakin malleissa, kuten Braviassa, myös GPS. En tiedä mutta luulen, että kaikista löytyy vähintään solupaikannus, joka on integroitu reittioppaaseen.

Mobiilitv-lähetykset aloitettiin Japanissa 1. huhtikuuta 2006. Tekniikka poikkeaa hiukan meikäläisestä, DVB-H-standardin sijaan Japanissa käytetään ns. One Segment DMB:tä (vrt. suomalainen DVB-digitelevisio vs. japanilainen DMB-digitv). Mobiilitöllöllä varustettuja rasioita on vähitellen alkanut kävellä kadulla vastaan. Kuvan laatu on hyvä ja virkistystaajuus näyttää samalta kuin isossa pöntössä. Haasteita käytettävyydelle ovat vielä esim. akun kesto ja toimivuus metrossa, jossa vehjettä ehkä eniten kaivattaisiin. Jotkut mallit striimaavat kuvan alle monenlaista teksti-tv-syötettä.

Suomessa mobiili-tv-lähetysten aloittamista on mutkistanut kiista tekijänoikeus- korvauksista. Nokian Anssi Vanjoki syytti perjantaina tekijänoikeusjärjestöjä ahneudesta, koska ne haluaisivat YLEn ja muiden asemien maksavan tekijänoikeuskorvaukset toiseen kertaan mobiiliverkossa toistettavasta lähetyksestä. YLE on ilmoittanut, ettei mobiilitelevisiota tule, jos se johtaa tuplalaskutukseen.

Muistan, että täsmälleen samasta asiasta kiisteltiin Suomessa jo tasan vuosi sitten, kun mobiilitelevisiolähetykset Japanissa alkoivat. Olin silloin vieraana DoCoMon pääkonttorissa Tokion Tameike-Sannolla, jossa puhelimia demottiin. Kysyin joltain liiketoimintapäälliköltä miten he ovat hoitaneet tämän tekijänoikeusasian. Hänen vastauksensa oli, että puhelimet näyttävät samaa lähetystä mitä telkkarissa muutenkin näytetään, joten tekijänoikeuskorvauksethan on jo maksettu kaikkien japanilaisten vastaanottajien osalta. En viitsinyt siinä sitten selittää, että Suomessa ovat jotkut eri mieltä…

Mobiili-tv ei ole DoCoMolle eikä muillekaan operaattoreille mikään kummoinen bisnes. Lähetystä voi seurata kuka tahansa ilmaiseksi, korkeintaan se lisää hiukan uusien päätelaitteiden myyntiä. DoCoMolla on kuitenkin katse tulevaisuudessa: tv-puhelinten ja katselukulttuurin kehityttyä saattaa syntyä markkinoita mobiiliin räätälöidylle TV-sisällölle. Ansaintamalli voisi olla esimerkiksi mainostulot, tilausmaksu tai video-on-demand-myynti. Siinä syntyy sitten sisältöjenkin tuottajille uusia tulovirtoja.

Japanin toiseksi suurimman operaattorin KDDIn kevätmallistoa voi käydä katsomassa täällä. Eilen aloitti toimintansa myös uusi operaattori Emobile, joka päätuote on 3.6Mbps mobiililaajakaista noin 40 euron kiinteään kuukausihintaan.

Julkaistu 14:19  /  2 vastausta

Pinkki rintama lähestyy Tokiota

- Vili Lehdonvirta

Kännykän sähköpostiin tipahti kutsu kevään ensimmäisiin hanami-bileisiin. Kyseessä on kostea pique-nique kirsikankukkien katveessa. “Nytkö jo?” mietin.

Kirsikankukkien kukinta-ajan ennustaminen on yksi Japan Meteorological Agency JMA:n tärkeimmistä tehtävistä. Tyypillisesti sakura puhkeaa ensi kerran kukkaan Japanin eteläisillä saarilla maaliskuun puolivälin jälkeen. Vaaleanpunainen vyöhyke etenee sieltä kohti pohjoista ja saavuttaa Tokion kuun lopun tienoilla.

Tänä vuonna JMA:n ilmastotieteilijöillä sanotaan olleen vaikeuksia ennusteiden muodostamisessa. Joidenkin tutkijoiden mielestä kukinta alkaa tavallista aiemmin, joidenkin mielestä myöhemmin. Bongasin itse jo kaksi viikkoa sitten upean kukinnon työmatkani varrelta Nishi-Wasedasta (kuvassa). Paikallinen ystävättäreni kuitenkin valisti, että kyseessä on mitä ilmeisimmin luumupuu eikä kirsikka.

Ennusteiden epävarmuus johtuu poikkeuksellisen lämpimästä talvesta. Tokion ensilumi satoi vasta viime perjantaina ja kesti viisi minuuttia. Tänään on jo kevätpäivänseisaus ja elohopea näyttää 17 astetta.

Lämpimän sään luulisi nopeuttavan kirsikan kukintaa, mutta kuulemma asia on monimutkaisempi. Pakkasten puute saattaa viivästyttää prosessin käynnistymistä. Myös riisisadon pelätään tästä syystä jäävän vajaaksi, mikä saattaisi olla vakava isku Japanin taloudelle.

Lauantaina nähdään onko pinkki rintama saavuttanut meidät vai tuliko kutsu ennenaikaisesti.

P.s. Huolimatta leudoista keleistä olen silti palellut tänä talvena enemmän kuin Suomessa koskaan (jos nyt ei varusmiespalvelusta lasketa). Paperi-ikkunat ovat kauniita, mutta talo vetää kuin teltta.

Lisäys: Neurovelho Yoe kirjoitti aiheesta perjantaina: “Maa järisee skandaalin kourissa. Salamavalojen räiskeessä punastelevat Japanin meteorologian laitoksen edustajat kumartelivat syvään ja pyytelivät kansalta anteeksi virheellistä ennustusta - kirsikankukat eivät aukeakaan Tokiossa vielä tänä viikonloppuna. […] En tiedä miten tästä järkytyksestä selviän. Mihinkään ei voi enää luottaa.”

Julkaistu 09:39  /  Kommentoi

Internetin itsenäisyydenjulistus

- Vili Lehdonvirta

Governments of the Industrial World, you weary giants of flesh and steel, I come from Cyberspace, the new home of Mind. On behalf of the future, I ask you of the past to leave us alone.

Näin alkaa Bruce Perry Barlow’n vuonna 1996 julkaisema A Declaration of the Independence of Cyberspace. Taustalla oli pitkään kuplinut keskustelu siitä, miten reaalimaailman lainsäätäjiltä peräisin olevat säännöt ennemmin haittasivat Internetin kehittymistä kuin edistivät sitä. Viimeinen pisara Barlow’lle oli se, kun Yhdysvaltain kongressi hyväksyi lain, joka yritti säädellä alastomuutta netissä.

Nyt, kymmenen vuotta myöhemmin, tietoverkot nivoutuvat yhä tiiviimmin jokaisen arkeen. Enää ei voida ajatella, että netti muodostaisi erillisen kyberavaruuden tai virtuaalimaailman. Netti on tiiviisti sidoksissa yhteiskuntamme prosesseihin liike-elämästä politiikkaan ja harrastuksista päivittäiseen sosiaaliseen elämään. Puhutaan läpiverkottuneesta yhteiskunnasta.

Se ongelma kuitenkin säilyy, että lainsäätäjät tekevät usein huonoja päätöksiä suhteessa tietoverkkoihin. Kuten Barlow’nkin aikana, päätöksistä paistaa läpi ymmärtämättömyys nykyisen tekniikan, talouden ja kulttuurin toimintatavoista ja mahdollisuuksista.

Ratkaisu ei ole Internetin itsenäisyydenjulistus, vaan äänestäminen. Suurin osa Suomen eduskunnan kansanedustajista on yli 50-vuotiaita ukkoja. Sysadminit, forum-moderaattorit, hakkerit, modaajat, koodaajat, irkkaajat, verkkopelaajat ja muut nettieläimet eivät ole edustettuina. Miten tuloksena voisi syntyä lainsäädäntöä, joka kuuluu tähän päivään?

Niinpä postaan pari poliittista linkkiä näin vaalien alla: Henrik Ingon äänestyssuositukset voin itsekin allekirjoittaa. Erityisesti Helsingin vaalipiiristä voin suositella Mikko Rauhalaa. Unix-ylläpitäjän näköinen kaveri on kerännyt huomiota räväköillä tempauksillaan. Mies ei kuitenkaan ole tippaakaan naiivi, vaan todellisuudessa älykäs ja mediapelin hallitseva hakkeri, joka saattaa saada eduskunnassa jotain aikaankin. Ja jos oma ehdokas on jo päätetty, täältä voi tarkistaa, onko hän “tietoyhteiskuntakelpoinen”.

Kävin itse äänestämässä Suomen Japanin suurlähetystössä Tokion Minami-Azabussa. Aaltomaista ja japanilaishenkistä arkkitehtuuria sekoittavassa kompleksissa majailevat myös Tekesin ja FinPron erittäin skarpit tyypit, joiden kanssa olen pari kertaa saanut olla tekemisissä.

You are terrified of your own children, since they are natives in a world where you will always be immigrants. Because you fear them, you entrust your bureaucracies with the parental responsibilities you are too cowardly to confront yourselves. In our world, all the sentiments and expressions of humanity, from the debasing to the angelic, are parts of a seamless whole, the global conversation of bits. We cannot separate the air that chokes from the air upon which wings beat.

– Bruce Perry Barlow, A Declaration of the Independence of Cyberspace

Julkaistu 16:35  /  4 vastausta

Miten suhtautua virtuaalivarkauteen?

- Vili Lehdonvirta

Aleksi Moisio raportoi, että virtuaalimaailmoissa tapahtuvat omaisuusrikokset ovat Suomen poliisin mukaan vähentyneet. Syyksi arvellaan sitä, että varkauksien ennaltaehkäisystä on tiedotettu paremmin. Esimerkiksi Sulake on valistanut Habbo Hotel -käyttäjiään ahkerasti salasanan käsittelemisestä.

Suomessa suosituimpia virtuaalimaailmoita lienevät Habbo Hotel ja RuneScape. Kumpikin on pelattavissa periaatteessa ilmaiseksi selaimen välityksellä. Ne houkuttelevat erityisesti nuoria ja teini-ikäisiä käyttäjiä, jotka loggaavat sisään koulun atk-luokasta välitunnillla. Myös huippusuositussa IRC-Galleriassa myydään virtuaaliesineitä.

Tyypillisessä omaisuusrikoksessa käyttäjätilin salasana joutuu vääriin käsiin oman hyväuskoisuuden (”anna mulle salasanasi niin saat kymmenen kultarahaa”) tai petollisen kaverin urkinnan seurauksena. Voro loggaa sisään ja siirtää arvokkaat esineet ja kolikot omalle tililleen. Yksi ongelma on se, että virtuaalimaailmoita ja muita viihdepalveluita ei ole totuttu suunnittelemaan yhtä tietoturvallisiksi kuin vaikkapa pankkeja.

Kuten jutussa todetaan, ryövätyn omaisuuden rahallinen arvo jää Habbo Hotellissa ja Runescapessa yleensä korkeintaan kymmeniin euroihin. Toisin on Aasialaisissa palveluissa. Korealaisissa ja japanilaisissa verkkopeleissä virtuaaliesineiden markkina-arvo nousee helposti satoihin euroihin, enimmillään jopa nelinumeroisiksi. Kiinassa virtuaalivaluuttaa käytetään sähköisenä maksuvälineenä luottokorttien puutteessa. Näin ollen virtuaalivarkauksien uhka on merkittävä.

Markkinajohtaja Etelä-Korean poliisilla on erillinen yksikkö virtuaalirikoksia varten. Myös Japanissa on herätty ongelmaan: Asia Online Game Conferencessa pari viikkoa sitten oli keskusrikospoliisin edustaja puhumassa virtuaalivarkauksien uusimmista trendeistä.

Koska panokset ovat suuremmat, myös vorojen toiminta on ammattimaisempaa. Viime kuussa Kiinan poliisi pidätti kahdeksan ihmistä osallisuudesta uuden viruksen kehittämiseen ja levittämiseen. Viruksen tehtävänä oli urkkia käyttäjätunnuksia mm. huippusuosittuun Tencent QQ -palveluun, jonka virtuaalikolikoita vorot hamuavat. Poliisin mukaan virustehtailijat ehtivät netota virusta myymällä noin 100 000 yuania (10 000 euroa).

Moision jutun mukaan myös Suomen poliisi on ottanut asian vakavasti ja käsitellyt virtuaaliomaisuuden pöllimistä tietomurtona ja - mikä merkittävintä - näpistyksenä. Näpistys on omaisuusrikos. Onko Habbo Hotellista ostettu sohva siis oikeuden edessä yhtäläistä omaisuutta kuin vaikkapa Ikeasta haettu sohva?

Virtuaaliesine voi olla yhdelle yhtä tärkeä omistus kuin joku muu “turhuus” toiselle. Tuntuisi siis äkkiseltään eettisesti oikealta, että laki suojelisi sitä samalla tavalla. Palveluiden ylläpitäjät ovat kuitenkin suhtautuneet penseästi ajatukseen. Virtuaalimaailmoiden käyttösopimuksissa yleensä todetaan, että kyse ei ole mistään omaisuudesta, ja jos onkin, niin omistusoikeus pysyy ylläpitäjällä. Tämä pätee tietyin varauksin myös viime aikoina pinnalla olleeseen Second Life -virtuaalimaailmaan, jota on mainostettu bisnesalustana.

Ylläpitäjien penseyden taustalla on se, että palvelun tuottaminen menisi kovin monimutkaiseksi, jos virtuaalihyödykkeitä pitäisi ruveta käsittelemään kuin arvopapereita. Ylläpitäjästä tulisi pankkiiri, oikeudelliset riskit kasvaisivat ja jokainen bugi olisi taloudellinen uhka. Hyödykkeiden siirtely ja tasapainottamistoimenpiteet mutkistuisivat. Nykyiset palvelut on suunniteltu viihteeksi, ei bisnesalustaksi.

Verkkoroolipelien (esim. RuneScape tai World of Warcraft) tapauksessa on vielä se pulma, että oikeat lait ja pelin säännöt saattavat olla ristiriidassa keskenään. Olen kertonut tämän anekdootin monta kertaa: Ostaja huutaa eBaysta itselleen harvinaisen amuletin, jolloin ostajan ja myyjän välille syntyy oikeudellisessa mielessä sopimus. Ostaja suorittaa maksun PayPalilla. Ostaja ja myyjä tapaavat fantasiamaailmassa, ja myyjä ojentaa amuletin ostajalle. Tässä vaiheessa sopimus on saatettu kummankin osalta päätökseen. Kaksi sekuntia sen jälkeen myyjä vetää esiin sapelin, tappaa ostajan hahmon ja ottaa amuletin takaisin itselleen. Onko kyseessä varkaus? Pelin sääntöjen mukaan tämä on ok, kenties myyjän hahmo on vieläpä varas ammatiltaan.

Oikeudellinen tilanne tuskin ratkeaa lähiaikoina, mutta oli niin tai näin, käytännössä virtuaaliomaisuudella käytävän kaupan arvo näyttäisi kasvavan. Päivitys: Ei omaisuudensuojan puute näköjään Kiinankaan talouskasvua ole täysin estänyt.

Julkaistu 07:27  /  2 vastausta

Geishojen työmaa

- Vili Lehdonvirta

Terveisiä Tokiosta. On pitänyt ns. kiirettä, joten blogi on jäänyt vaille ansaitsemaansa huomiota. Ajattelin näin alkajaisiksi kertoa hiukan nykyisestä asuinpaikastani ja sitä kautta pohtia lyhyesti paria kulutuskulttuuriin liittyvää käsitettä, aitoutta ja hypertodellisuutta.

 Kämppäni sijaitsee Kagurazaka-nimisellä alueella Tokion keskustassa Shinjukun piirissä. Nimen alkuosa kagura (神楽) tarkoittaa shintolaista seremoniallista tanssia ja viittaa alueella sijaitseviin temppeleihin. Loppuosa zaka (坂) tarkoittaa mäkeä tai rinnettä. Alue onkin käytännössä kilometrin mittainen alamäki, joka päättyy keisarin palatsin vallihautaan.

 Ennen vanhaan Kagurazaka oli yöelämän keskus ja vielä 1900-luvun alkupuolella paikka tunnettiin geishojen työmaana. Elostelulle tuli toppi toisessa maailmansodassa, kun alue pommitettiin sileäksi. Paikat kuitenkin jälleenrakennettiin osin vanhaan muottiin, mikä näkyy muun ohessa siinä, että lukuisat sivukadut ovat tarpeettoman sokkeloisia ja vailla nimiä. Temppelit ovat toiminnassa ja geishojakin on, tosin ei näkyvillä. Näin ollen Kagurazakan sanotaan säilyttäneen vanhaa luonnettaan.

Kagurazakalla on myös toinen luonteenpiirre: ranskalaisuus. Kun Japani 1800-luvun loppupuolella avautui ulkomaailmalle, Tokioon virtasi eurooppalaisia. Ranskalaiset syystä tai toisesta viehtyivät Kagurazakaan. Nykyään seudulla on ranskalainen koulu ja kulttuuri-instituutti, ja paikka säilyy ranskalaisyhteisön keskuksena.

Kagurazaka on luonnollisesti suosittu myös paikallisten keskuudessa. Kagurazakan brändi lupaa paitsi menneitä aikoja, myös kultturellia ranskalaisuutta. Pääkadulla on aitoja bistroja, brasserioita ja kahviloita à la Parisienne. Sivukujilla, tyylikkäästi hieman kätkössä, on aidon perinteisiä japanilaisravintoloita. Liikkeet myyvät posliinia, käsitehtyä paperia ja muita aitoja vanhanaikaisia tuotteita.

 Aitous on keskeinen tekijä hyödykkeen arvon kannalta. Aidoista tuotteista maksetaan enemmän kuin jäljitelmistä. Mutta mikä on aitoa?

Kagurazakassa sijaitseva bretagnelaisbistro on aidompi kuin Shinjukun aseman vieressä sijaitseva vastaava, koska Kagurazaka on aidosti ranskalaisvaikutteinen alue. Kagurazakan bistro ei kuitenkaan ole yhtä aito kuin Bretagnessa sijaitseva. Suomessa sijaitseva ei taida olla kovin aito. Entä Saksan ja Ranskan rajalla sijaitseva? Pitääkö kokin olla ranskalainen, vai riittääkö jos hän käyttää aitoja ranskalaisia reseptejä? Mitä jos kokki on ranskalainen, mutta hänellä ei ole kokin koulutusta? Pari ulkomaalaista asiakasta ei olisi pahitteeksi.

Ihmiset käyttävät huomattavasti aikaa ja vaivaa ratkaistakseen mikä on aitoa ja mikä ei. Tähän perustuu useamman aikakauslehden sisältö. Joidenkin yhteisöjen toiminnasta suurin osa on sitä, että setvitään kuka on aidosti yhteisön jäsen ja kuka ei, esimerkiksi bändin aidot fanit.

 Fyysisessä, objektiivisessa mielessä aitoutta voi olla vaikea löytää. Kagurazakassa mikään ei ole puolta vuosisataa vanhempaa. Bistroissa ja kahvilaketjuissa työskentelee japanilaisia ja korealaisia (ja vaikka työskentelisi ranskalaisiakin, tekisikö se siis aidoksi?). Voi siis ajatella, että aitous on ennemminkin subjektiivinen merkitys kuin aineeton ominaisuus. Kagurazakan pääkadun varrella on laulavia lyhtypylväitä, jotka soittavat valssia shoppaamisen lomassa. Kenties japanilaisen mielestä veisaava valotolppa luo eurooppalaista tunnelmaa.

Viime tiistaina kuollut ranskalainen kulttuurifilosofi Jean Baudrillard käytti käsitettä nimeltä hypertodellisuus. Se tarkoittaa tilaa, jossa kokemusmaailmamme koostuu pelkästään simulaatioista, merkeistä. Shoppailija Kagurazakassa kokee olevansa vanhanaikaisessa ja ranskalaisvaikutteisessa paikassa samalla kun hän kuluttaa samaa fyysistä materiaa mitä muuallakin. Kulutuskulttuuri peittää hyödykkeet merkitysten kerroksella ja on näin hypertodellisuutta.

 Baudrillard uskoi, että hypertodellisuuden alla on kuitenkin jonkinlainen alkuperäinen ja aito kokemus. Hän moralisoi voimakkaasti sen puolesta, että meidän pitäisi pyrkiä kokemaan tätä aitoa. Kagurazakan kävijän pitäisi siis oletettavasti pyrkiä näkemään, että temppelit vain näyttävät vanhoilta.

Japanilaisilla saattaa olla erilainen näkemys asiaan. Bishamonten Zenkokujin temppeli on rakennettu kolme kertaa uudestaan. Joku saattaisi sanoa, että alkuperäinen temppeli tuhoutui satoja vuosia sitten. Buddhalaiselle kyseessä on kuitenkin henkisesti sama paikka. Shintolaiset ovat perustaneet myös nettiin pyhättöjä. Parhaillaan väitellään niiden aitoudesta.

Jos voisin jutella Baurdillardin kanssa, kysyisin häneltä myös, voiko virtuaalihyödyke olla aito.

Julkaistu 22:34  /  3 vastausta

Sakea, seksiä ja soittoäänä

- Vili Lehdonvirta

Seuraava merkintä pohjautuu toivottavasti jälleen omakohtaisiin havaintoihin Tokion maisemista. Shinjukun sateen ja neonvalojen pitäisi näin talvisaikaan muistuttaa Blade Runnerin kasari-kyberromanttista kuvastoa, mikä on tietysti plussaa. Toisaalta opin juuri, että toisen lempielokuvani Ghost in the Shellin märkä asfaltti kuvaakin itäisen pääkaupungin sijasta Hong Kongia. Syyksi ohjaaja ilmoittaa, että Tokiossa ei ole riittävästi kylttejä ja valomainoksia…

Halusin vielä esitellä kaksi kirjaa: Teppo Turkin Kahdeksan pilven takaa (2005) ja Katja Valaskiven toimittama Vaurauden lapset (2006). Kummassakin käsitellään japanilaisen yhteiskunnan ja erityisesti nuorten elinolojen, arvojen ja (kulutus)tapojen muutosta helposti lähestyttävällä tavalla. Puhetta on niin teknologiasta kuin pukeutumisesta. Valaskivi on muotoiltu tieteellisemmäksi (lähteet löytyvät tarvittaessa), mutta Turkilla on paljon hienoja kuvia.

Pieni varoitus on ehkä paikallaan. Nämä luettuaan voi jäädä siihen käsitykseen, että japanilaiset nuoret (aikuiset) ovat pätkätöillä ja vanhempien rahoilla eläviä bilettäjiä, jotka viis veisaavat vanhemman sukupolvien arvoista. Kolme tärkeintä asiaa elämässä ovat sake, seksi ja soittoäänet. Mutta todellisuudessa monet nuoret ovat aika konservatiivisia. Miehet luovat uraa suuryrityksissä ja naiset jäävät yliopistosta valmistuttuaan kotiäideiksi.

Toki myös erilaisia elämänvalintoja tekeviä nuoria löytyy joukoittain, erityisesti Tokion alueelta. Kirjat keskittyvät näihin irrottelijoihin muutoksen airueina, mutta keskivertoa he eivät luullakseni edusta.

Hyviä kemuja he kyllä järkkäävät. Sayonara!

P.s. tsekatkaa myös juristiystävieni uunituore kirja: Community Created Content: Law, Business and Policy

Julkaistu 02:12  /  Kommentoi